Sillä aikaa pitenivät vähitellen vuoren itää kohti luomat varjot ja levisivät aavikolle. Suurentuen, mikäli aurinko läheni länttä, ne himmensivät kultalaakson leimahtelemisen.
Jokunen hetki vielä ja taasen peittäisi pimeys, taasen valtaisi äänettömyys nämä erämaat, jossa äskeiset tapaukset sattuivat.
Yksi velvollisuus oli heillä vielä täytettävänä, don Antonion hautaaminen.
José ja kanadalainen ryhtyivät tähän toimeen; he kantoivat ruumiin kukkulalle ja sai se viimeisen lepokammionsa intiaanipäällikön haudassa. Taikausko sitä siellä suojeli ihmiskäsien saastutukselta, ja päälle ladotut kivet petoeläimiltä ja linnuilta.
— Kuinka usein, huudahti kanadalainen, on siitä alkaen, kun pyssyä kykenin käyttämään, minulle sattunut tällainen juhlallinen hetki.
José ei ollut niin mietteisiinsä vaipunut kuin toverinsa, vaan tuon tuostakin loi hän huolestuneen katseen taivaan rannalle.
— Minun mielestäni, sanoi hän vihdoin, menettelemme hyvin tuhmasti, jos jäämme yöksi tänne.
— Miksi niin? Mistä löytäisimme vankemman ja turvallisemman paikan kuin tämä on? sanoi kanadalainen.
— Kaksi roistoa on päässyt pakoon ja ne tekevät kiukussaan meille tepposet.
— Mitä? Nuo kurjat pelkuritko? Etkö muista että näimme toisen niistä putoavan kuiluun, johon lähetit Cuchillon hänen jälkeensä?