Nyt kuului vain yötuulen suhina noiden puitten latvoissa, joiden juurella nuo kaksi olentoa lepäsivät aavistamatta, että he kaksikymmentä vuotta aikaisemmin olivat levänneet toistensa vieressä valtameren kohinan tuuditellessa heitä uneen, samoin kuin nyt aarniometsän puiden suhinan.
6.
TIBURCION SALAISUUS.
Tiburcion ja kanadalaisen nauttiessa tyyntä lepoa, vallitsi suuri levottomuus haciendaan saapuneiden vieraiden keskuudessa. Don Estevan oli salaisessa neuvottelussa huoneessaan Cuchillon kanssa, ja käski tämän vielä samana yönä ottamaan valtaansa Tiburcion, joka, tietäen kultalaakson salaisuuden, saattoi käydä hänelle vaaralliseksi. Samalla tuntuivat toiset, vieläkin tärkeämmät syyt pakottavan häntä saamaan nuorukaisen haltuunsa; nämä syyt selkenevät kertomuksemme aikana. Tarkoin harkittuaan piti don Estevan asiata niin tärkeänä, että hän päätti vielä samana yönä asettua seuralaistensa etunenään, ajaaksensa paennutta takaa. Onnettomuudeksi oli Cuchillo kuunnellut poistuvan askeleita ja huomannut hänen menevän metsän syrjässä olevaa tulta kohti. Sieltä hän siis toivoi löytävänsä hänet, ja ehkäpä vastarinnatta vangitsevansakin. Kun joukko lähti haciendasta, oli Cuchillo jo hevosellaan mennyt samaan suuntaan.
Saavuttuansa nuotion läheisyyteen sitoi hän hevosensa sumach-puun runkoon, ja hiipi sitten jaguarin tavoin eteenpäin. Kuu valaisi metsää, ja jota enemmän Cuchillo läheni metsän puita, sitä selkeämmin näkyi nuotion tuli. Hän hiipi yhä eteenpäin, kunnes ehti erään mangoliapuun yhteenkasvaneen juurakon luo. Tähän pysähtyi hän, ja ilkeä hymy kuvastui hänen kasvoilleen, kun hän katseli nuotiolle.
José oli juuri palannut saaliineen ja laskeutunut lepäämään, samalla kun kanadalainen, joka oli herännyt, asettui vartioimaan. Metsästäjä meni hiljaa nukkuvan Tiburcion luo, kumartui hänen ylitsensä ja katseli tarkoin hänen kasvojansa. Sitten palasi hän entiselle paikalleen lausuen:
— Siinä ijässä täytyy hänenkin olla, jos hän vielä on elossa. Mutta kuka voisi kukoistavassa nuorukaisessa tuntea lapsen, joka nelivuotisena ryöstettiin minulta?
Epäilevä hymy ilmestyi metsästäjän tätä hiljaa lausuessa hänen huulillensa, ikäänkuin olisi hän itse käsittänyt tuollaisen otaksumisen mahdottomuuden.
— Ja kuitenkin, jatkoi hän, olen elänyt kyllin kauan Ja nähnyt paljon, epäilläkseni salliman kaikkivaltaisuutta. Miksi ei nyt sellainen ihme tapahtuisi. Eikö se jo ollut ihme, kun löysin valtamereltä lapsen, joka vilusta ja nälästä kuolemaisillaan lepäsi murhatun äitinsä rinnoilla? Ken tietää? Jumalan tiet ovat käsittämättömät.
Metsäsissi lausui tämän itsekseen, mennen uudelleen katsomaan, eikö hän Tiburcion kasvonpiirteissä keksisi yhtäläisyyttä tuon lapsen kanssa, jonka hän oli pelastanut ja jota hän isän tavoin oli rakastanut. Tarpeetonta lienee enää lukijalta salata, ken oli tuo metsäsissi, sillä hän on varmaan jo itse tuntenut hänet ennen mainituksi merimieheksi, Rosenholziksi.