Tämä läheni siis vielä kerran Tiburciota, kumartui hänen ylitsensä ja katseli kauvan hänen kasvojansa. Huomaten näiden olevan vaaleat ja nuorukaisen tukan tumman, istui hän uudelleen toiveissaan pettyneen näköisenä ja päätti olla häiritsemättä nuorukaisen unta.
Hänen näin istuessaan aarniometsän hiljaisuudessa muisteli hän sitä yötä, jolloin hän — saman Josén, joka nyt oli hänen metsästys- ja sotatoverinsa, maalitauluna — oli löytänyt taasen kadottamansa lapsen veneestä, jossa hänen äitinsäkin ruumis oli.
Rosenholz ei kuitenkaan tiennyt, että José unikeko oli sama rajavartia, jonka kehnon ampumisen hän hyvin muisti, sillä José ei ollut milloinkaan maininnut tätä tapausta, kun hän halusta olisi tahtonut elämästänsä poistetuksi sen yön, jolloin hän oli ollut vartiana lahdelmassa. Sangen kummallista oli kuitenkin, että molemmat sittemmin olivat sattuneet yhteen, ja jos Rosenholz tällä hetkellä olisi edes aavistanut, että hänen nykyinen toverinsa oli niin läheisissä suhteissa siihen tapaukseen, jota hän itse juuri niin elävästi muisteli, olisi hän varmaan luottamuksella toivonut toistakin, yhtä kummallista sattumaa. Kuitenkin täytyi hänen vastoin tahtoansakin hymyillä otaksumisellensa, että nuori, hänen edessään nukkuva meksikolainen olisi sama Fabian, jota hän kaipasi.
Rosenholzin ollessa näihin muistelmiin vaipuneena, alkoi yö tuntua jäätävän kylmältä. Aamu läheni, usva tiheni yhä puunlatvojen ympärillä ja alkoi kylmänä kasteena pudota maahan. Vielä oli kuitenkin, huolimatta ajan etenemisestä, aivan hiljaista. Äkkiä hirnahti hevonen, jonka José oli sitonut puuhun, hypähti syrjään, kokien katkaista riimunvartta. Varmaankin joku olento, jota ei vielä voitu nähdä, oli sen peljättänyt.
Tähystellen ja kuunnellen kulki Rosenholz hiljaa eteenpäin. Mutta kun hän ei nähnyt mitään, mikä olisi hänen epäluuloansa herättänyt, istui hän uudelleen ja havaitsi Tiburcion heränneen. Tämä katseli uneksivaisena nuotiota, jonka vieressä hän istui ja kysyi Rosenholzilta sen kolinan syytä, joka oli hänet herättänyt.
— Ei se mitään ollut, vastasi tämä, vaikka hiljainen ääni, jolla hän sen lausui, vastusti hänen sanojansa; hevonen kai peljästyi, kun vainusi jaguarin, joka hiiviskelee sen paikan ympärillä, johon jätimme sen toverin nahat ja teurastamamme lampaan nahan. Tästä muistuukin mieleeni, ettei teillä kai ole mitään vastaan, että nautitte mitä jäljellä on, ja minkä teille säästin.
Kanadalainen ojensi Tiburciolle kaksi kylmää lihanviipaletta, jotka tämän hyväksi oli pannut erilleen ruohostoon. Tiburciosta maistui liha mainiolta, ja otettuaan tilkan paloviinaa lämpimiksensä tunsi hän itsensä aivan uudeksi ihmiseksi.
Nähdessään tuon kanadalaisen metsästäjän, joka niin huolellisesti oli sitonut hänen haavansa, ei hän enää pitänyt itseänsä niin yksinäisenä ja hyljättynä; salaperäinen tunne sanoi hänelle, että hän tuossa hyväntahtoisessa, suorassa miehessä oli löytänyt lujan ystävän, joka jättiläisvoimillaan, pelottomuudellaan ja taitavuudellaan oli kaikkien vihollisten kauhuna. Rosenholzkin hymyili iloisesti katsellessaan Tiburciota ja tunsi sydämensä kiintyvän nuorukaiseen.
— Kuulkaa, nuori mies, sanoi hän hetken kuluttua, intiaanit kysyvät vasta sitten vieraittensa nimeä ja säätyä, kun ovat yhdessä syöneet. Te olette täällä minun nuotiollani, olette nauttinut ruokaani, rohkenenko siis nyt kysyä teiltä, ken olette ja mitä tapahtui haciendassa, kun teidät siellä tuolla tavoin vastaan otettiin?
— Aivan mielelläni, vastasi Tiburcio. Syistä, jotka eivät huvittane teitä, olin jättänyt majani, mennäkseni del Venadan haciendaan. Matkalla uupui hevoseni väsymykseen ja janoon, ja sen kuollut ruumis houkutteli puman ja molemmat jaguarit, jotka te ja toverinne niin rohkeasti ja taitavasti tapoitte.