— Niin, tuumi kanadalainen, eipä tuo urotyö kerskailua kestä. Mutta jatkakaa! Mikäpä oli syynä siihen, että hyökkäsivät teidän ikäisenne nuoren miehen päälle, sillä pidänpä veikkaa, ett'ette ole paljon yli kahdenkymmenen vuoden?
— Olen neljänkolmatta vuotias, vastasi Tiburcio, mutta jatkanpa kertomustani. Lähellä oli, ettei minun käynyt samoin kuin hevosrukkani, ja kun kohtasimme yösijalla juottopaikan ääressä, ei ollut monta hetkeä kulunut siitä, kun ratsastajat löysivät minut janoon ja kuumeeseen kuolemaisillani. En voi siis selittää, miksi nuo ihmiset pelastivat minut, koettaaksensa heti sen jälkeen murhata minua. Ehkäpä olen kahden heistä tiellä; ehkä epäluulo, joka minulla on yhtä heistä kohtaan, on liiaksikin todenperäinen ja hän aavistaa sen ja pitää sen vuoksi parhaimpana saada minut tieltä pois.
Tämän sanottuaan katseli Tiburcio vaiti eteensä ja vaipui syviin ajatuksiin.
— Mutta mikä on nimenne? Ettehän ole vielä maininnut nimeänne, lausui metsäsissi hetken kuluttua selvästi nähtävällä osanotolla.
— Nimeni on Tiburcio Arellanos.
Kanadalainen ei saattanut olla huoahtamatta, kuultuansa tämän nimen, joka tuhosi hänen unelmansa ja vastoin tahtoansakin vei hänet todellisuuteen takaisin.
— Ehkäpä jokunen muisto liittyy tähän nimeen? sanoi Tiburcio. Isäni… tässä pysähtyi hän äkkiä,… Arellanos retkeili usein erämaissa, jossa saatoitte hänet tavata; hän oli kuuluisin gambucino koko maassa.
— Ensi kerran kuulen tämän nimen, sanoi Rosenholz, mutta näkönne muistuttaa minulle kauvan sitten tapahtuneita tapauksia.
Metsästäjä vaikeni; Tiburciokin vaikeni, sillä hän muisteli sitä, mikä hänelle oli sattunut haciendassa, ja piti itseänsä onnellisena siitä, että oli kohdannut molemmat metsästäjät. Sen vuoksi päätti hän avata sydämensä kanadalaiselle.
— Olette sanonut olevanne metsästäjä, ja ellen erehdy, jatkoi Tiburcio, on se vaarallinen ja vähän tuottava ammatti.