— Se ei ole mikään ammatti, vastasi kanadalainen, se on jalo toimi ja minulle kutsumukseni. Esi-isänikin ovat olleet metsästäjiä, ja minä olen lyhyen väliajan jälkeen antautunut tähän toimeen, jonka olen perintönä saanut. Onnettomuudeksi ei minulla ole poikaa, joka astuisi jälkiäni, ja kuitenkin voin kerskaamatta lausua, että minussa kuolee jalo ja rohkea suku.
— Ja minä olen kullankaivaja samoin kuin isänikin, sanoi Tiburcio.
— Niin, te kuulutte niihin ihmisiin, jotka pitävät huolen siitä, ettei maan sisässä oleva kulta jää maailmalta salaan.
— Isäni ilmaisi minulle salaisuuden, joka koskee erästä ei aivan kaukana tästä olevaa paikkaa, jossa on niin runsaasti kultaa, että minä, jos te ja toverinne tahdotte yhtyä minuun, voin tehdä teidät rikkaammaksi kuin voitte uneksiakaan.
Malttamattomana odotti Tiburcio kanadalaisen vastausta ja oli melkein varma hänen myöntymisestään. Suuri oli siis hänen kummastuksensa, kun kanadalainen sanoi:
— Minulle tekemänne tarjous varmaankin houkuttelisi ihmisen, jonka sydän on yhteen tai toiseen paikkaan sidottuna. Mutta minulla ei ole mitään kotimaata. Metsä ja erämaat ovat muuttuneet kodikseni, enkä muuta haluakaan; mitäpä siis kulta minua hyödyttäisi? Minulla ei ole ketään, jolle siitä olisi hyötyä. Ei, ei, nuorimies, kiitän teitä, en huoli siitä, lisäsi hän, pitäen käsiään kasvojensa edessä, ikäänkuin olisi tahtonut temmata katseensa tuosta viehättävästä kuvasta, jonka Tiburcio oli esiin loihtinut.
— Eihän tuo liene viimeinen sananne? vastasi Tiburcio. Eipä hevin työnnetä pois aarretta, jonka saavuttamiseksi tarvitsee vain kumartua.
— Se on järkähtämätön päätökseni, sieluni ja ruumiini on omistettu toimelle, jossa minun tulee auttaa toveriani, oivaa kymmenvuotis-kumppaniani. Näen, nuorimies, loukkaavani teitä kiellollani, lisäsi kanadalainen nähdessään pilven Tiburcion otsalla.
— Kuulkaa, rehellinen metsästäjä, sanoi Tiburcio, en tahdo kieltää, että epäämisenne tekee tyhjäksi toiveeni, mutta uskokaa minua, omasta puolestani en valita näiden aarteiden kadottamista, jotka nyt toisille jätämme…
— Sen uskon, vastasi Rosenholz, sillä kasvonne eivät ilmaise voitonhimoa. Mutta en sillä kokonaan kiellä tahtovani olla teille hyödyksi. Minulla on syytä luulla, että Josékin voipi syyttää yhtä niistä miehistä, jotka ovat teidän vihollisianne; meillä on siis yhteinen asia.