Tämän keskustelun aikana tuntui usein lausuttu "aarre"-sana salaperäisesti vaikuttavan Joséhen; hän kääntyi usein, ikäänkuin ei olisi ollut samaa mieltä toverinsa kanssa.
— Tuo don Estevan, josta olen kuullut puhuttavan, alkoi kanadalainen uudelleen, on roteva mies, eikö niin? Eikö hän ole tuon matkustajajoukon johtaja, jossa vielä eilen näin teidät?
— On, vastasi Tiburcio.
— Sen nimen on hän siis täällä itselleen ottanut, lausui nyt José, nousten istumaan, ottaaksensa osaa keskusteluun.
— Tunnetteko hänet? kysyi nuorukainen.
— Kyllä tunnen hänet, vastasi José, hän on vanha tuttu, jota minun täytyy vaatia edesvastuuseen muutamista seikoista ja siinä syy, miksi löysitte minut näiltä seuduilta. Jos tahdotte tietää enemmän, kerron sen teille sitten, mutta kaikella on aikansa ja nyt on lepääminen tärkeintä, ollaksemme valmiina kaikkeen, mitä sattua voi.
— Seis, José! sanoi kanadalainen hyvänsuovasti. Näyttää, kuin tahtoisit olla nimesi kaltainen. Kuule minua hetkinen! Tämä nuorukainen on tehnyt meille tarjouksen, että seuraisimme häntä etsimään niin runsasta kultasuonta, että tarvitsee vain kumartua saadaksensa käden täydeltä kultaa.
— No totta vieköön, huudahti José, toivon, että suostuit hänen tarjoukseensa.
— Päin vastoin, minä hylkäsin sen.
— Teit väärin, Rosenholz; asia sietää parempaa harkitsemista, mutta siitä puhumme sitten; nyt minulla on muuta tekemistä.