Näin sanoen oikaisi José itsensä uudelleen ja pian kuultiin hänen kuorsaamisestaan, että hän oli taasen nukkunut.
Tiburciota ilahutti nähdessään, ettei ollut kokonaan pettynyt toiveissaan ja Rosenholz alotti taasen:
— Näettepä, lausui hän, Joséssa miehen, joka on valmis taistelemaan tuon don Estevanin kanssa ja siitä voitte arvata, että minä autan häntä, sillä hänen vihollisensa ovat minunkin. Pidän itseäni sen vuoksi onnellisena, voidessani auttaa teitä kelpo pyssylläni, joka ei milloinkaan satu syrjään.
Näin sanoessaan näytti hän tarkoin katselevan pitkän pyssynsä perää, jossa Tiburcio nyt huomasi koko joukon kummallisia, veitsen kärjellä kaivettuja merkkejä.
Rosenholz lausui huomaten nuorukaisen kummastuneen katseen: te varmaan laskette skalppiani.
— Skalppianne? toisti Tiburcio kummastuneena, sillä hän ei tuntenut metsästäjäin tapoja.
— Niin, vastasi kanadalainen. Pakanalliset intiaanit laskevat uhriensa luvun heidän päänahkojensa, skalppiensa mukaan, me metsäsissit laskemme voitonmerkkimme kristittyjen tavoin. Nuo uurrokset osoittavat vihollisteni luvun, jotka rehellisellä tavalla olen sotapolulla tappanut, niinkuin intiaanit sanovat.
— Mutta onhan siinä ainakin parikymmentä sellaista uurrosta, lausui Tiburcio.
— Voisitte sanoa neljäkymmentä, ettekä sittenkään vielä olisi kaikkia laskenut, lausui kanadalainen hymyillen. Nämä yksinkertaiset ristit tarkoittavat apahia, kaksinkertaiset pavnioita, nuo kolmenkertaiset sioux-indiaania, nuo tähdet korppia ja tässä, jatkoi kanadalainen, merkkiä laskien, on litteäpäitä ja mustajalkoja, jotka ainaiseksi ovat sanoneet jäähyväiset aavikoiden metsästysmaille. Mihin olisin näiden kaikkien päänahat pannut? Intiaanien turhamielisyys saa ne pitää.
Hämmästyneenä kuunteli Tiburcio tuon kelpo kanadalaisen voitonvirttä.