— Niin, jatkoi Rosenholz, olinko väärässä sanoessani, että voitte luottaa ystävään, joka on yhtä rohkea kuin ken toinen tahansa? Näin sanoen ojensi hän avomielisesti, mikä vaikutti enemmän kuin hänen sanansa, kätensä Tiburciolle. Nuorukainen, tajuten epätoivoisen tilansa, kiitti häntä lämpimästi.
— Salaperäinen aavistus, lausui hän, sanoi minulle että valo, jonka metsästä näin välkkyvän haciendaan, olisi minulle onnen tähtenä.
— Siinä ette erehtynyt, sanoi Rosenholz. Mutta suokaa vanhan miehen tehdä muutamia kysymyksiä, jotka teistä ehkä tuntuvat tunkeilevilta. Te olette vielä nuori; eikö teillä enää ole isää, jonka luona saisitte turvaa?
Tämän kysymyksen kuullessaan peitti Tiburcion posket hehkuva puna, hän oli hetken vaiti ja sanoi sitten:
— Miksi en ilmaisisi teille, että minä kaikin puolin vihollisten ympäröimänä olen aivan yksin tässä maailmassa eikä minulla ole isää eikä äitiä.
— Molemmat ovat siis kuolleet? sanoi Rosenholz säälien.
— En ole milloinkaan heitä tuntenut, sanoi nuorukainen hiljaa.
— Sanotte, ettette ole milloinkaan heitä tuntenut! Sanotteko todella niin? huudahti kanadalainen äkkiä nousten ylös ja valaisten palavalla kekäleellä Tiburcion kasvoja.
Kovin raskaalta tuntui tämä kekäle jättiläisen kädessä; se vapisi, kun hän huudahti äänellä, joka saattoi Tiburcionkin vapisemaan:
— Mutta tiedättehän ainakin, missä maassa olette syntynyt?