— Sitä en tiedä, vastasi Tiburcio.
— Fabian! Fabian! sanoi Rosenholz hellällä äänellä, mitä on sinusta tullut?
— Fabian?… Tuota nimeä en tunne, lausui Tiburcio, jonka kummastus eneni yhä enemmän, kun kanadalainen häntä innokkaasti tarkasteli.
— Oi, Jumalani, sanoi Rosenholz surullisesti itsekseen, kun ei tämä nimi muistuta hänelle mitään, ei se ole hän. Miksi olenkin niin houkkiomaisia toiveita pitänyt? Ja kuitenkin ovat hänen kasvonsa sellaiset, jollaisiksi ne vuosien kuluessa olisivat kehittyneet. Mutta anteeksi, nuori ystäväni, minä olen narri, järkensä kadottanut ihminen. Ja kanadalainen heitti palavan kekäleen uudelleen nuotioon, istui saman puun juurelle, jossa äskenkin oli istunut, ja käänsi selkänsä nuotiota kohti, niin että hän joutui kokonaan tuon runsaslehtisen korkkipuun varjoon, jonka runkoon hän nojasi.
Jo valaisivat sinertävät värivivahdukset puiden korkeimpia latvoja; päivä oli pian koittava, mutta metsän siimeksessä oli vielä aivan pimeä. Kuultiin kukon laulua lähellä olevasta haciendasta.
Tiburcio mietiskeli metsästäjän sanoja; ne tuntuivat hänestä niin salaperäisiltä, mutta hänen kysymyksiänsä piti hän hyvänsuopana ja omaa hyötyä tarkoittamattomana uteliaisuutena. Metsäsissi ei ollut vielä hänelle ilmaissut etsivänsä kadonnutta kasvattiansa. Tämä olisi selittänyt kaikki, mutta sitä ei Rosenholz ollut kertonut.
— Ehkäpä, sanoi Tiburcio äänettömyyden katkaisten, muistelmissani aikoja sitten menneestä ajasta olisi joitakuita, jotka vielä voisi virkistää, mutta sen voi tehdä yksin Jumala.
— Miten? Ettekö muista mitään varmaan? kysyi kanadalainen hiljaisella äänellä ja synkällä muodolla, painaen päätänsä alas.
— Ja sentään, jatkoi Tiburcio, on yön hiljaisuudessa, sellaisina öinä kuin tämäkin, ja niinpä sinäkin yönä, jolloin valvoin hänen ruumiinsa vieressä, jota pidin äitinäni, epävarma hohde valaissut tätä hämäryyttä, ja silloin olen luullut muistavani muutamia surullisia tapauksia; mutta varmaankin ne ovat unelmia.
Tiburcion tätä sanoessa nosti kanadalainen, joka uudelleen alkoi toivoa, päänsä, ikäänkuin ankaran myrskyn taivuttama tammi. Hän viittasi kädellään Tiburciolle, ettei tämä katkaisisi muistelmiansa.