— Minusta tuntuu, sanoi nuorukainen, kuin taasen olisin suuressa huoneessa, jonka läpi puhaltaa tuulen viima, kylmempi kuin milloinkaan olen tuntenut; minusta tuntuu kuin kuulisin naisen nyyhkytystä ja sitten ankaran uhkaavan äänen… eikä sitten muuta.
Nämä sanat sammuttivat taasen kanadalaisen toiveet, sillä muistanemmehan, että hän tiesi vain Elanchovin tapausten loppuosan.
— Varmaan ne ovat unelmia, sanoi hän surullisesti, mutta jatkakaa, jatkakaa. Eikö muuta ole muistoonne jäänyt? Ettekö muista meren kohinaa? Se on sellaista, jota ei milloinkaan unhoita, kun sen on kerran kuullut, vaikka nuorenakin.
— Neljä vuotta sitten näin ensi kerran meren Guaymasissa, sanoi Tiburcio, ja sentään olen sen kai nähnyt lapsena, jos on perää muutamissa saamissani tiedoissa.
— No, sanoi kanadalainen, eikö mikään muistelma liity siihen?
— Ei, ei mikään.
— Ei mikään, toisti kanadalainen, ikäänkuin kaukainen kaiku, eikö mikään?
— Ei ainakaan mitään varmaa, ja ne ovat kai, niinkuin sanoitte ja niinkuin itsekin luulen, pelkkiä unelmia, joita pidän todellisuutena.
— Epäilemättä, sanoi Rosenholz, katkeruuden tunteella, mitenkäpä voisikaan lapsi muistaa sellaisia.
— Ja näiden unelmien joukossa, jatkoi Tiburcio, näen nyt karkeat ja ahavoituneet, mutta lempeät kasvot.