— Mitkä kasvot? kysyi Rosenholz uudelleen, kääntäen kasvonsa nuotioon päin, joka valaisi niiden jännitettyjä lihaksia, samalla kun hänen rintansa aaltoili.
— Nämä kasvot, vastasi Tiburcio, olivat miehen, joka rakasti minua suuresti, sillä, lisäsi hän, taasen muistan tuon miehen.
— Mutta te, sanoi Rosenholz, kovan tuskan kuvastuessa hänen piirteistään, rakastitteko tekin häntä?
— Kyllä, hän oli minulle niin rakas. Kyynel vieri hitaasti ystävämme Rosenholzin ruskealle poskelle; hän kääntyi sitä salataksensa ja taasen ollen varjossa, mutisi hän:
— Niin, hänkin rakasti minua niin hellästi.
Sitten sanoi hän murtuneella äänellä, ikäänkuin sydämensä olisi ollut pakahtua: Ettekö muista tapausta, jolloin tämä mies erotettiin teistä? Se oli…
Hän ei voinut enempää. Peittäen kasvonsa karkeisin käsiinsä, odotti hän vavisten vastausta kysymykseensä. Tuskastuttava, epätietoinen äänettömyys syntyi.
— Kuulkaa, katkaisi Tiburcio vihdoin äänettömyyden, te näytte voivan johtaa minua, kuulkaa, mitä muistelen. Eräänä päivänä vuoti veri virtana ympärilläni, maa vapisi jalkojeni alla, ukkonen tai ehkä kanuunat jyrisivät hirveästi, minut suljettiin pimeään huoneeseen, jossa suuresti pelkäsin. Mies, josta kerroin, joka minua rakasti, tuli luokseni.
— Odottakaa, alkoi hän uudelleen, mies, josta kerroin, tuli luokseni sanoen: polvistu lapseni ja rukoile äitisi puolesta… Mutta mitä sitten tapahtui, en enää muista.
Tällä välin näytti kanadalainen, jonka vartalo oli varjoon peitetty, suonenvedon tapaisesti värähtelevän ja nyyhkytystä kuului. Tiburcio säpsähti, kun kanadalainen särkyneellä äänellä huudahti: