Rosenholzin näin opastaessa olivat laukaukset loitonneet. Pian ne taukosivat kokonaan.
— Tuntuu kylmemmältä, sanoi kanadalainen, tuuli tuo tänne puitten tuoksua, sakaalit ovat lakanneet ulvomasta, ja se todistaa että päivä pian koittaa. Puolen tunnin kuluttua täytyy meidän lähteä; päivän valossa näemme, mitä tietä kuljemme, ettemme joudu intiaanien kynsiin, ja jälkiä ei ainakaan puutu. Päivänkoittoa seuraava hetki on erittäin sovelias jälkien tarkastamiseen, sillä kasteen pehmittämä maa säilyttää ne. Ensin täytyy meidän sentään syödä vähäisen, vahvistaaksemme itseämme.
Pian nauttivat he ateriaksensa kourallisen pinolejauhoja. Fabian tunsi, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen tälle miehelle, jota kiitollisuudessaan piti isänänsä, tuli ilmaista vastaiset aikeensa.
— Rosenholz! Isä! lausui hän.
Tämän kuullessaan vavahti kanadalainen.
José oivalsi, että hänen läsnäolonsa häiritsi keskustelevia ja hän poistui vähän matkan päähän.
— Isä, alkoi Fabian taasen — tämän nimen aina ilolla mainitsen — te olette eläneet sekä Europan suurissa kaupungeissa että erämaissa ja voitte arvostella niiden erilaisuuden.
— Kyllä, vastasi Rosenholz, viidenkymmenen vuotisena elinaikanani olen saattanut vertailla kaupunkien komeutta ja erämaan ihanuutta.
— Nuo suuret kaupungit, joissa tuhansia ihmisiä kuhisee yhdessä, tarjonnevat mahtavan näyn, niiden korkeat palatsit lienevät komeita; eikö totta, että tuntisi olevansa onnellinen siellä oleskellessa? Siellä joka päivä tuottaa vaihtelevaisuutta.
— Kyllä ne todella ovatkin komeita, sanoi kanadalainen ivallisesti, nuo suuret kadut, joilla kiirehtivät ihmiset alituisesti tyrkkivät toisiansa, jossa vaunujen kolina huumaa ihmisen; usko minua, nuo ovat hyviä nuo huoneet, joissa ilmaa ja valoa, jota Jumala niin runsaasti jakaa erämaassa, on niin niukalta, jossa köyhä kuolee nälkään kurjalla vuoteellaan, kun tuhlaaja hänen naapurissaan pitää loistavia pitoja.