Se mies taasen, jonka vangitsemista seurasi riemuhuuto, valkoinen, joka sidottiin puuhun kuoliaaksi kidutettavaksi, oli Baraja, jolle koston hetki oli koittanut.
Hirveä rangaistus alkaisi Orochen murhaajalle. Onneton oivalsi, että hän oli joutunut vihollisten valtaan, jotka olivat vieläkin säälittömämpiä kuin hän oli ollut Orochea kohtaan, ja että armo, vieläpä vesipisarakin, jolla tuskien kestäessä sammuttaisi janoansa, kiellettäisiin häneltä.
Palavien vaunujen valossa saattoi nähdä, miten vanki kuoleman tuskan valtaamana katseli ympärilleen ja miten hän pysyi maahan vaipumatta ainoastaan sen vuoksi, että oli kiinni sidottu.
Odotettaessa Mustanlinnun merkkiä juhlan alkamiseksi, muuttivat hänen soturinsa vaunujen raudat kidutusaseiksi, kuumentaen niitä tulessa. Jotka eivät sellaisia olleet saaneet, terottivat seipäitä ja hioivat puukkojansa.
Päivän riemun oli intiaanien täydellisen voiton jälkeen päättävä vangin kidutuskuolema.
Muuan julmannäköinen intiaani astui ensin onnettoman luo ja lausui:
— Kun on koossa suuri joukko valkonaamaisia, loruavat he kuin papukaijat, ja kun he ovat sidottuina puuhun, ovat he äänettömiä kuin lohet. Uskaltaako valkoinen laulaa kuolinvirtensä?
Baraja ei ymmärtänyt villin sanoja; hiljainen valitus oli hänen vastauksensa. Toinen intiaani astui uhrin luo. Suuri, meksikolaisen puukon iskemä haava oli hänen rinnassansa; verta vuoti siitä, vaikka se oli niinillä sidottu.
Apahi kastoi sormensa vereen, veti sitten Barajan kasvoille viivan otsasta leukaan asti sanoen:
— Kasvojen tämä puoli, puolet otsaa, toinen silmä ja toinen poski ovat minun; minulla yksin on oikeus riistää siitä nahka irti, kun valkoinen vielä on hengissä.