Mutta Barajan hetki ei ollut vielä tullut.
Palavien vaunujen valossa näkyi äkkiä soturi, jonka puku, vaikka intiaanein, ei ollut samallainen kuin apahien. Hänen tulonsa ei kuitenkaan näyttänyt ketään hämmästyttävän; nimi "mestitsi" kuului suusta suuhun. [Mestitsiksi nimitetään valkoisen miehen ja intiaaninaisen tai intiaanin ja valkoisen naisen lapsia.]
Outo tervehti vakavasti intiaaneja ja meni vangin luo.
Tulen valo valaisi niin Barajan kasvot, että hän saattoi nähdä niitä peittävän kalman vaaleuden.
Mestitsin kasvoille kuvastui syvä halveksiminen ilman vähintäkään säälin tunnetta, mutta Baraja teki hämmästyksen liikkeen. Hän oli tuntenut tuon salaperäisen henkilön, jonka samana päivänä oli nähnyt ruuhessaan joella.
Mestitsi puhutteli Barajaa ensin englannin kielellä, jota tämä ei ymmärtänyt, sitten ranskan ja vihdoin espanjan kielellä.
Baraja päästi ilon huudahduksen.
— Voi, huudahti hän, jos pelastatte henkeni, annan teille kultaa niin paljon kuin kantaa jaksatte.
Baraja lausui nämä sanat niin vakuuttavalla äänellä, että outo näkyi kummastuvan. Hänen synkille kasvoilleen ilmestyi kiihkeä voitonhimo.
— Onko se totta? kysyi hän hehkuvin silmin.