— Herra, jatkoi Baraja, käsiään väännellen, se on yhtä totta kuin sekin, että minun tässä täytyy kuolla hirveä kuolema, ellei teidän välityksenne pelasta minua. Kuulkaa minua! Tulkaa kanssani, ottakaa kymmenen, kaksikymmentä soturia mukaanne, jos sopivana pidätte, ja ellen päivän koittoon ole vienyt teitä maailmaan runsaimmalle kultasuonelle, niin saatte valmistaa minulle vieläkin kauheampia tuskia kuin ne, jotka minua nyt odottavat.
— Jahka koetan, sanoi outo matalalla äänellä, mutta älkää sanoko enää mitään, sillä intiaanien ei tule saada tietää, mitä olette minulle ehdottanut, vaikkeivät pidäkään suuressa arvossa valkoisten kultaa. Vait, he kuuntelevat!
Villit paloivat halusta saada alottaa juhlansa; he lähenivät ja synkkää murinaa kuului.
— Hyvä! lisäsi outo ääneen intiaanein kielellä, minä ilmoitan päällikölle vangin sanat.
Näin sanoen loi hän ympärilleen käskevän silmäyksen, joka saattoi innokkaimmankin peräytymään, ja meni Mustanlinnun luo.
Päästyään kukkulalle, jossa päällikkö istui, huudahti hän:
— Älköön kukaan koskeko vankiin, ennenkuin molemmat päälliköt ovat neuvottelunsa päättäneet! Toivon säde välähti Barajan silmistä ja kun hänen kiusaajansa loivat verenhimoisen kärsimättömyyden katseita häneen, tunsi onneton, jonka kasvot olivat kääntyneet luultuun pelastajaansa, sydämensä toisinaan ilosta sykkivän, toisinaan jähmettyvän.
Molemmat päälliköt keskustelivat kauvan. Mustalintu ei näyttänyt oikein uskovan. Muuten eivät intiaanit kuulleet, mitä he lausuivat, eikä heidän liikkeistäänkään voinut selvää saada.
Mestitsi viittasi Sumuvuorille, tehden kädellään kaaren, joka varmaan merkitsi, että täytyi mennä niiden yli. Sitten hän molemmilla käsillään piirsi ympyrän, ehkäpä suurta aavikkoa merkitäksensä, viittasi leirissä tapettuihin hevosiin, ja matki hevosen juoksua.
Mustalintu epäröi kuitenkin vielä, kun Baraja, jonka silmät ahmivat puhujain liikkeitä, näki puolustajansa muuttuvan surumieliseksi ja kuiskaavan jotain Mustanlinnun korvaan.