Mestitsi oli heti huomannut, että vastapäätä oleva kukkula oli edullisin, ja heti miehittänyt sen.
Baraja oli epäillen ja vavisten seurannut häntä sinne, sillä hän tiesi, että kultalaakso oli aivan tämän kukkulan alla; mutta hän kummastui suuresti nähdessään tuntemattoman käden peittäneen aarteen.
Taasen iloitsi hän siitä, että hänen viekkautensa oli onnistunut, ja rupesi jo miettimään, miten menettelisi hankkiaksensa osan aarteesta ja antaaksensa sen mestitsille, ilmaisematta koko aarteen olemassaoloa.
Punakäsi ja Bastardi katselivat levottomasti intiaanien hitaita hyökkäysvalmistuksia, ja näiden asettuessa kukkulalla kasvavain tiheiden pensasten ja kerättyjen risukimppujen taakse löi mestitsi pyssynsä perän maahan ja kiroili heidän vitkastelemistaan. Kun he vihdoinkin olivat ehtineet valmistautua, loi hän Barajaan katseen, joka sai tämän vapisemaan, ja sanoi:
— Ja mitä sinä, konna, aijot tehdä, täyttääksesi lupauksesi?
Baraja ei tiennyt mitä vastaisi. Sen hän vain tiesi, että oli ottanut sakaalin osan, kun tämä yhtyy tiikerien kanssa pyydystämään.
Kuitenkin koki hän näyttäytyä niin tyyneltä kuin mahdollista oli, muistaen, että hänen henkensä oli jonkun arvoinen Punakäden ja mestitsin silmissä ainakin siihen asti, jolloin hän oli lunnaansa suorittanut.
— Teidän armonne, sanoi hän, käsittänee, etten kevytmielisesti saata panna henkeäni vaaraan.
— Jää sitten näiden kallioitten taakse, sanoi mestitsi, halveksivasti kääntäen hänelle selkänsä.
Sitten puhui hän hetkisen isänsä kanssa murteella, jota ei yksikään läsnäoleva ymmärtänyt.