Tämä lyhyt keskustelu tapahtui kallioiden välisessä syvennyksessä. Tässä, jonka yläsyrjällä kasvoi tiheitä pensaita, olivat intiaanit. Heidän päänsä olivat alempien oksien tasalla, ja vaikka vastustajat olivat heitä korkeammalla, saattoivat he kuitenkin, itse suojassa ollen, käyttää hyväksensä vähintäkin liikettä, jolla vihollinen paljasti itsensä heidän tulellensa.
Isä ja poika kiipesivät rinteelle ja kohottivat toisen kätensä pensaitten yli, itseänsä näyttämättä.
— Olkaa varoillanne, sanoi José mäntyjen takaa, vihollisuudet tai keskustelut alkavat nyt; näen kaksi kättä kohouvan pensaitten takaa ja heiluvan edestakaisin aivan kuin rauhan merkin. Mutta mitä näen? Noissa käsissä ei ole rauhan piippua… ja niitä peittävät vaatteet eivät ole apahien… Keitten kanssa olemme tekemisissä?
Josén nopeasti lausuttua nämä sanat, keskeytti hänet kova ääni:
— Ken teistä, sanoi ääni, on se, jota intiaanit kutsuvat Lumivuorten kotkaksi?
— Mitä tämä on? mutisi Rosenholz; ja ken noista roistoista osaa englannin kieltä?
Ja kun Rosenholz ei vastannut, kuului ääni uudelleen:
— Ehkäpä Lumivuorten kotka ymmärtää ainoastaan sitä kieltä, jota Kanadassa puhutaan.
Ja ääni toisti kysymyksen ranskaksi. Rosenholz vavahti.
— Tämä on arveluttavampaa kuin luulinkaan, jatkoi kanadalainen niin hiljaa, että ainoastaan José saattoi kuulla häntä; heidän joukossaan on valkoinen.