Raivokas kiljunta seurasi.
— Tuo ei enää karju, siitä olen varma, sillä pistänpä vetoa, että luoti meni silmän läpi aivoihin.
— Niin, jatkoi José, uudelleen ladaten pyssyään, nuo metsärosvot ovat hirvittäviä. Olen nähnyt isän ja pojan koettavan murhata toisiansa. Olen nähnyt kuinka poika kumartui armoa pyytävän isänsä yli, kuinka hän otti terävän puukkonsa nylkeäksensä isänsä päänahan, kun muuan intiaani sattui paikalle ja henkensä uhalla esti kauhean rikoksen.
— Niin, lisäsi hän, mitä voi sellaisilta pedoilta odottaa? Hoi, Rosenholz, meillä on yhtä vihollista vähemmän.
— Sen tiedän, kun sinä ammut, vastasi Rosenholz tyynesti ja kääntymättä tarkastavasta asemastaan.
Syvä hiljaisuus seurasi Josén kamalaa kertomusta, ja ystävykset makasivat kalliolla yhtä liikkumattomina kuin hevosen runko ja kuolleet aavikolla.
Kaksi pitkää tuntia kului siten.
Aurinko oli melkein kohtisuorassa heidän päällänsä, ja loi hehkuvia säteitänsä kukkulalle. Mäntyjen varjot eivät enää voineet kuumuutta lieventää. Aavikon tuuli puhalsi kuumana kuin uunista tuleva, nälkä ja jano alkoivat ystävyksiä vaivata.
— Sanopa, Rosenholz, mitä nyt pitäisit yksinkertaisimmastakin ateriasta, joka eteesi katettaisiin?
— Mitäpä tuosta, José! Olemmehan jo kerran neljäkolmatta tuntia paastonneet taistellessamme aamusta toiseen aamuun. Jos olet nälissäsi, niin pureskele männyn kuorta, ja vakuutanpa, että pihkan katkera maku vie ruokahalusi.