— Kiitoksia paljon, mutta kyllä minä pidän kauriin tai härän paistin palan parempana, vastasi José, joka oli taasen tullut leikkisälle tuulelle. Etkö näe aavikolla ainoatakaan elävää olentoa, jonka voisit pyssylläsi kaataa?
— Kyllä näen neljäkin, mutta ne piilevät koloissa litteiden kivien takana, samallaisten kuin meitä suojelevatkin, sanoi kanadalainen, luoden silmäyksen aavikolle, jossa oli nähnyt ylös nostetut kivet, jotka nyt olivat kumossa. Kas, jatkoi Rosenholz, nuo roistot ovat kaataneet kivet päällensä, mutta elleivät ketut yön tullessa ole poistuneet luolistansa, niin menemme ja tapamme ne.
Tätä sanoessaan tarkasteli hän yhä sitä kohtaa, jossa nuotio oli ollut. Tiheässä usvassa saattoi sen nähdä ainoastaan tummemman viirun avulla, joka syntyi sammutetun tulen savusta.
José sitä vastoin saattoi nähdä asemaansa muuttamatta ahtaan ampumareikänsä kautta kultalaaksoon.
— Niinkuin huomaatte, en pettynyt väittäessäni, ettei Baraja ollut liittolaisilleen ilmoittanut kultasuonen olemassa-oloa, sanoi José Fabianille; muuten näkisimme mestitsin tovereinensa hiipivän laaksoon tai ainakin luovan uteliaita katseita sinne. Silloin olisi ollut mainio tilaisuus ampua heidän kalloonsa. Heitä rehellisemmät ihmiset eivät, sen voin vakuuttaa, ole voineet vastustaa tuon kullan lumoavaa voimaa.
— Tein varmaankin väärin, kun salasin sen heidän katseiltaan. Mutta mitä pirua he tuumivat, kun eivät liikahda paikaltaan. Sen tahtoisin tietää, lisäsi José levottomasti.
— Ehkäpä he aikovat valloittaa asemamme hyökkäyksellä ja odottavat yön tuloa, sanoi Fabian.
— Sitä toivoisin, vaikka en heidän lukuaan tunne… Muuan tapaus keskeytti Josén.
Rosenholz näki kaksi tuliviirua tunkeutuvan usvaverhon läpi, ja kahdenkertainen pamaus ei ollut vielä hänen korviinsa ehtinyt, kun väläys leimahti hänen omasta pyssystään.
Näiden kolmen laukauksen ääni kuului melkein yht'aikaa, mutta seuraukset olivat erilaiset.