Kaksi yhdellä kerralla viittoihin sattuvaa luotia, jotka iskivät juuri siihen, missä viitat olivat puihin sidotut, saivat ne putoamaan, samalla kuin Rosenholz, joka oli tähdännyt sytytinreiästä leimahtavaan tuleen, antoi toiselle ampujalle kuolinhaavan.
Vuorelta alas syöksyvä intiaani koetti, vaikka turhaan, saada kiinni terävistä kallion syrjistä, joihin hän pudotessaan satutti itsensä. Siinä kimmahti hän syrjään, eikä syöksynyt vesiputouksen kuiluun, vaan järveen, jonka vesi loiskahti korkealle.
Järvelle muodostui yhä useampia renkaita, kunnes ne rannalla katosivat; vesi sai entisen tyyneytensä ja kuvasti rauhallisena taivasta ja vuoria. Metsästäjät eivät enää kuulleet muuta kuin kivien ratinan, kun ne vuoresta irtautuneina vyöryivät järveen.
— Kumpikin meistä saa nyt vetää viirun pyssynsä perään, sillä noita roistoja on nyt kahta vähemmän, sanoi José. Se oli todellakin oiva laukaus!
Mutta Rosenholz mietti aivan toista; hän ei enää välittänyt voiton merkkien piirtämisestä pyssynsä perään, jossa ei enää ollut juuri tilaakaan.
Ensin arveli hän, että he viittojen pudottua olivat vuorelta tulevien luotien saavutettavissa, sekä etteivät männyt suojelleet heitä enää yhtä paljon; myöskään ei voinut ajatellakaan suojelevien viittojen uudelleen ripustamista.
Muuan seikka, jota hän aikoi käyttää hyödyksensä, kiinnitti myöskin hänen huomiotansa.
Vuorelta järveen pudotessaan oli intiaani temmannut irti järven pinnan yläpuolella kallion koloissa kasvavaa pitkää heinää; samoin oli hän lamannut kaislaa, jonka tummat tähkät ja viheriät korret sekaantuivat ruohoon.
Täten saattoi nähdä holvimaisen, leveän aukon kallion seinässä.
Tämä aukko näytti olevan jotenkin tilava, vaikkapa pimeän kanavan suu, ja se olikin todella sen maanalaisen kanavan suu, johon Baraja oli edellisenä päivänä nähnyt Punakäden ja Bastardin ruuhellaan menevän.