Rosenholz ei tätä tiennyt, mutta hän ajatteli, mitä hyötyä heillä siitä olisi, jos nälkä pakottaisi heidät pakenemaan. Samalla ei hän kuitenkaan lakannut tähystämästä vihollista. Ammutun intiaanin toverin täytyi varmaankin, jos hän tahtoi välttää uhkaavaa vaaraa, mennä kallion yli vievää kapeata polkua. Rosenholz ei pettynytkään. Pian keksi hänen kotkansilmänsä liehuvan pääkoristeen, joka näkyi ylempänä ja alempana ja katosi taasen näkyäksensä.
Hetkisen pysyivät liehuvat höyhenet liikkumatta. Vakuutettuna siitä että hänen vihollisensa piti häntä silmällä, oli Rosenholz kääntävinään päänsä toisaalle. Villi soturi näyttäytyi kokonaan kalliolta, joko sitten varmemmin kohdataksensa vihollisen, joka ei näyttänyt olevan varuillaan, tahi uhitellaksensa häntä, minkä intiaanit toisinaan tekevät, se kun heitä miellyttää.
Apahi heilutteli pyssyään ampumatta ja päästi uhittelevan huudon.
Mutta huuto päättyi kuolon kiljahduksella. Rosenholzin luoti oli sattunut. Pyssy putosi hänen kädestään, itse astui hän jonkun askeleen, mutta syöksähti sitten kultalaaksoon, jossa ei liikahtanutkaan.
— Tämä on mainiota! sanoi José. Rosenholz ei ruutia tuhlaa.
Sillä aikaa konttasi Rosenholz toveriensa luo, jotka puristivat hänen kättänsä äänettömän ilon ja kiitollisuuden merkiksi.
— Tuo kuollut, sanoi Rosenholz, ei uneksikaan lepäävänsä kullassa. Älkäämme kuitenkaan sitä ajatelko, vaan miettikäämme, miten pelastuisimme tästä vaarallisesta asemasta.
Sitten kertoi hän tovereillensa lyhykäisesti sivuseikat äskeisestä intiaanin järveen syöksymisestä; hän kertoi nähneensä maanalaisen aukon, joka toisiinsa näytti yhdistävän järven ja Sumuvuorten sisustan.
Se saattoi pelastaa heidät. Järvi oli kuitenkin syvä, eikä voinut toivoa päästä aukolle ruutia kastelematta ja tekemättä siis aseitaan kelpaamattomaksi. Mutta tätä kiinteää kalliota ei myöskään voinut temmata paikoiltaan kuten taannoista saarta.
Ystävysten neuvotellessa pysyivät viholliset tyyninä ja näyttivät aikovan jatkaa piiritystä.