— Kaksitoista! sanoi mestitsi, laskettuansa, samalla kuin hänen isänsä kirjoitti luvun hiekkaan.
Kun ei voitu noutaa aavikolla olevia neljää intiaania antaumatta varmaan kuolemaan, vapautettiin heidät arvan heitosta.
Toinen soturi seurasi Vuorikaurista. Hän ei edes viitsinyt puistaa nappuloita. Toisen kerran vyöryivät ne hiekkaan.
— Kaksi! huudahti Bastardi.
— Soturit valittavat Kalliosydämen kuolemaa, sanoi intiaani, pitäen oman ruumissaarnansa; he sanovat, että hän on ollut sankari.
Yksi silmä kummastakin nappulasta oli pudonnut, intiaanin kohtalosta ei siis ollut epäilystä; mutta lausuttuansa yllämainitun, hän kovalla voimanponnistuksella pidätti sydämensä valtavat liikkeet.
Kun intiaani, jonka kohtalo siten oli määrätty, näin osoitti välinpitämättömyyttä, jota ei hänen sydämensä tuntenut, vetivät jäljellä olevat arpaa.
Kaksi ja kuusi olivat alimmat tähän asti tulleet numerot ja enää oli jäljellä yksi intiaani, joka ei ollut arpaa vetänyt hengestänsä.
Luultavaa oli, että hän heittäisi samoin kuin Vuorikauriskin.
Kuuden jälkeen oli alin luku yhdeksän. Hän saattoi toivoa heittävänsä enemmän.