Kaikista ponnistuksista huolimatta ei apahi saattanut pidättää kättänsä vapisemasta.
Punakäsi rypisti otsaansa, mestitsi nauroi ivallisesti, ja intiaanit murisivat.
Soturi pidätti kätensä juuri kun oli heittämäisillään, ja katsahtaen miettivästi ja surullisesti ympärilleen lausui heikkouttaan puolustaen:
— Huokaavan tuulen majassa on nuori vaimo, joka on ollut siellä ainoastaan yhdeksän kuukautta, ja soturin poika, joka tänään näkee auringon kolmannen kerran.
Hän heitti nappulat.
— Viisi! kiljaisi melkein iloisella äänellä vanha rosvo, jota kummastutti, että saattoi rakastaa vaimoaan ja lastaan.
— Nälkä ja huoli tulevat vieraiksi Huokaavan tuulen majaan, lisäsi intiaani vienolla, sointuisella äänellä, josta oli nimensäkin saanut.
Onnettoman viimeiset ajatukset kääntyivät niihin kahteen heikkoon olentoon, jotka samalla menettäisivät soturin rakkauden ja turvan; hän istui äänetönnä erillään, eivätkä toisetkaan hänestä välittäneet.
Mestitsi loi isäänsä riemuitsevan katseen, johon tämä vastasi inhottavalla hymyllä.
Kun intiaanien mestitsin aikeen mukaan tuli uhrautua toinen toisensa jälkeen, määrättiin, että he toistamiseen löisivät arpaa siitä, missä järjestyksessä se tapahtuisi.