— Niinpä niinkin, vastasi José, jos meidät joskus sidotaan puuhun ja käsketään virittämään kuolinvirtemme, niin on meillä pitkä hautausvirsi veisattavana.
Hyökkäys viipyi kuitenkin vastoin Rosenholzin otaksumista. Savupatsas oli jo hetken tiheänä kohonnut kukkulan takaa.
Aluksi eivät metsästäjät voineet käsittää, miksi intiaanit olivat sytyttäneet tulen, jonka savu näkyi, mutta nälkä saattoi heidät arvaamaan syyn. Tuuli toi mukanansa miellyttävän tuoksun, eivätkä he voineet erehtyä sen aiheuttajasta.
— Kas vaan noita koiria, sanoi José, heillä on metsänriistaa mukanaan ja nyt he paistavat sitä, samalla kuin meidän laistemme kristittyjen täytyy tyytyä sen hajuun. Se todistaa, että he ovat päättäneet pitää meitä saarroksessa täällä ja toivovat voittavansa nälällä sen, mitä eivät väkivallalla saa. Pidinpä mestitsiä ja hänen isäänsä parempina, sillä vaikka he ovatkin kehnoja rosvoja, ei heiltä rohkeutta puutu.
Vähitellen lakkasi savu näkymästä ja äkkiä kajahti hurja huuto, jota kuunnellessa täytyi olla vahvat hermot.
Metsästäjät eivät kuitenkaan tästä pelästyneet. Hyökkäystä he eivät pelänneet, vaan pitkällistä piiritystä.
— Vastaammeko siihen? kysyi José.
— Emme, sanoi Rosenholz, vaan annamme pyssyjemme vastata. Tarkastele tarkoin jokaista oksaa, jokaista ruohon kortta, ikäänkuin edessämme olisi joukko käärmeitä. Nuo pedot kyllä haluavat päättää taistelun vielä päivän koittaessa ennen myrskyn puhkeamista.
— Jumala suokoon, ettet pettyisi, sillä huomispäivä tuottaisi vain uusia vaaroja.
— Tuo peto, jonka äsken kaadoimme tuonne kultavuoteelle, on tuonut tänne nuo roistot, Punakäden ja mestitsin tovereinensa anastamaan aarretta, eivätkä he tienneet, että kolme soturia Gilajoen saarelta vartioitsi sitä. Luultavasti on Mustalintu päässyt soturiensa tuhoojien jäljille, ja huomenna ovat he kaikki täällä.