— Puhvelinnahkainen suojus liikkui äsken, sanoi Fabian. Näin myöskin sen takana mestitsin päätä koristavien punaisten nauhojen liikkuvan.
Siitä osasta kukkulaa, jossa Punakäsi ja mestitsi olivat puhvelinnahkojen suojassa, eivät piiritetyt jättäneet tuuman vertaakaan vartioimatta. Mutta voidaksensa osua kukkulan juurella oleviin vihollisiin, täytyi heidän suunnata pyssynsä alaspäin; samoin täytyi ampujan pistää pyssyn piippu ulos ampumareijästä, itseään kuitenkaan paljastamatta.
— Jumal' auta! huudahti José äkkiä, tuolla on intiaani, joka joko on suuttunut elämään tai myöskin tahtoo tarkastaa kultalaakson puolta.
Näin sanoen viittasi hän intiaanin käteen, joka varovasti käänsi syrjään vuoren juurella kasvavia pensaita.
— Vetäy hieman takaisin oikealle, sanoi Rosenholz Fabianille. José on aivan vastapäätä häntä, eikä voi osata häneen panematta itseään vaaraan.
Fabian väistyi vesiputoukseen päin lähes kukkulan syrjälle, tehdäksensä tilaa Rosenholzille.
— Intiaani, lisäsi Rosenholz, on mieletön; kas vaan, hän näyttää ärsyttävän meitä ampumaan ja tahtoo ilmaista olopaikkansa.
Todellakin taivutti vihollinen, jonka käden ainoastaan saattoi nähdä, pensaita syrjään, liikkeitään salaamatta.
— Ehkäpä se on vain sotajuoni, jolla tahdotaan suunnata meidän huomiotamme sinne, sanoi José, mutta ole huoletta, kyllä minä pidän varalla.
— Sotajuoni! toisti Rosenholz, ei suinkaan. Nyt on tuo veitikka aivan pyssyni suussa ja voisin murtaa hänen kätensä peukalon ja kämmenen välistä. Väistypä Fabian vielä vähän takaperin; minun täytyy suunnata enemmän vasemmalle, sillä kun käsi on tuossa, on ruumis vähän sivulla. Hyvä! Nyt olen oikeassa asennossa.