— En itse, mutta eräs Teksasin metsästäjä, joka siitä kertoi minulle.
— Teidän täytyy vuorostanne kertoa se meille, sanoi nuorukainen käsiänsä hykertäen. Kuulepas, Sanchez, annapa sennor Encinaalle siemaus viiniä, se virkistää muiston.
— Tällä nuorukaisella on hyvä ymmärrys, lausui metsästäjä. Tahdon siis kertoa teille mitä tiedän. Muuan englantilainen, jotenkin kummallinen mies, huomatkaa se, matkusti täällä Amerikassa jonkunlaisen hovimestarinsa kanssa, joka oli yhtä omituinen kuin hän itsekin. Hän lupasi Teksasin metsästäjälle tuhat piasteria, jos tämä hankkisi hänelle aavikoiden valkoisen oriin, josta hän oli kuullut puhuttavan. Koetettiin pelottaa metsästäjää niin uskaliaasta yrityksestä, mutta hän pysyi päätöksessään ja koetti hankkia itselleen nopeimman ja vahvimman hevosen; hän siis varustautui ja tiedusteli tietä, mitä myöten pääsisi hevosen mieluisimmille juontipaikoille. Tietäkää, että tällä hevosella on useampia sellaisia paikkoja, päinvastoin kuin muilla hevosilla, jotka elävät niillä seuduilla, joihin kerran ovat mieltyneet. Metsästäjä läksi matkalle ja muutamia päiviä etsittyänsä löysi hän etsimänsä eläimen; se on niin nopeajalkainen, että toisena päivänä näkee sen sadan penikulman päässä siitä paikasta, jossa se oli edellisenä. Metsästäjällä oli tavattoman nopea hevonen, eikä hän uskonut oriista kuulemiansa juttuja. Hän toivoi voittavansa luvatun summan. Heti kun hän näki eläimen, alkoi hän ajaa sitä takaa, heilutti lassoaan, nelistäen kivien ja kantojen yli tuulen nopeudella. Joka hetki läheni hän oritta. Tämä ei tullut siitä, niin vakuutti metsästäjä minulle, että ori olisi väsynyt, vaan katsahti se tuon tuostakin taaksensa, siten menettäen aikaa; päinvastoin tuntuivat takaa-ajetun hevosen voimat lisääntyvän. Jota väsyneempi hevonen on, sitä raukeammiksi muuttuvat sen silmät, mutta nuo silmät, jotka hehkuivat tuon oriin valkoisen harjan alta, näkyivät muuttuvan yhä tulisemmiksi. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa seikka, mikä huolestutti metsästäjää, ja itseänsä rohkaistaksensa täytyi hänen kuvitella kultakasaa, jossa piasterit hehkuivat ja heloittivat yhtäläisesti kuin oriin silmät. Yö oli tulemaisillaan, eikä hän ollut onnistunut pääsemään lassoineen lähelle hevosta. Myöskin kummasteli metsästäjä suuresti sitä, että maan ollessa kivistä pitkät tuliviirut välkkyivät hevosen kavioista, vaikkeivät ne olleet kengitetyt, ja yön pimetessä voi metsästäjä ainoastaan näiden tuliviirujen avulla seurata hevosta. Vaikkei ratsastaja käsittänyt, miten kengättömät kaviot saattoivat iskeä tulta, enempää kuin sitäkään, miksi hevosen silmät niin ihmeellisesti leimusivat… Kuulijain suureksi mielipahaksi keskeytti Oson haukunta tässä metsästäjän kertomuksen.
Uudelleen laskeutui kuitenkin koira taasen tulen ääreen; se näytti kuuntelevan Encinaan kertomusta yhtä tarkoin kuin paimenetkin ja kun se ei varmaankaan haukkunut intiaaneja, jatkoi Encinas tarinaansa:
— Metsästäjä ei siis voinut käsittää näitten säkenien eikä eläimen silmistä hehkuvan tulen syytä. Mutta kun hänelle oli luvattu suuri palkinto, ei hän joutanut pitkältä aprikoimaan, vaan jatkoi takaa-ajoa. Pian huomasi hän oriin nopeuden vähenevän. Sitten näki hän sen äkkiä pysähtyvän, kääntyvän ympäri, hirnahtavan, ja ojentavan kaulaansa. Metsästäjä kannusti hevostansa, joka alkoi väsyä. Hän nelisti eteenpäin lasso kädessään. Äkkiä aukeni juoksusolmu, joten ei paulasta ollut mihinkään. Hänen hevosensa oli kuitenkin vauhdissa, ja metsästäjä oli niin lähellä oritta, että melkein voi koskea siihen. Mies kiroili ja noitui, nähdessään ettei voinut käyttää lassoaan; mutta samassa potkasi ori taaksepäin ratsastajan hevosta keskelle rintaa niin voimakkaasti, että molemmat kaatuivat maahan — aivan samoin kuin te äsken kaaduitte järveen, lisäsi Encinas, kääntyen paimeneen, joka kuivasi vaatteitansa nuotion ääressä.
— Kun metsästäjä taasen nousi, ei hän voinut missään nähdä oritta. Hänen hevosensa ei enää noussut. Äkkiä kadonneen oriin raudankovat kaviot olivat sen tappaneet ja se olikin metsästäjän onneksi, sillä jos hän olisi vielä askeleenkaan ratsastanut eteenpäin, olisi hän syössyt pohjattomaan kuiluun, jonka reunalle ori oli pysähtynyt. Kohtasin hänet, kun hän jalkaisin palasi takaisin, ja hän kertoi minulle kaiken sen, mitä olen teille puhunut.
Tämän kertomuksen, josta ainakin osa oli hyvin todennäköistä, uskoivat sokeasti kaikki Encinaan ympärillä olevat puolivillit miehet.
— Siitä näette, lausui ennen mainittu nuori paimen, joka ensin keskeytti äänettömyyden; siitä näette, että tulee käymään kylläkin huonosti Francisko-rukalle, joka on takaa-ajamassa tuota kummallista hevosta, joka viidestäsadasta vuodestaan huolimatta näyttää niin nuorelta.
— Sitä minäkin pahoin pelkään, lausui Encinas päätänsä puistaen, ellen ole erehtynyt ja ellei näkemänne hevonen olisikaan aavikoiden valkoinen ori.
— Kyllä se varmaan se on! huudahtivat kaikki paimenet, joita miellytti se, että tästä lähin voisivat kehua kerran nähneensä tämän merkillisen eläimen.