— Se on kyllä mahdollista, vastasi muuan, ja ajattelin juuri, kuinka suureen vaaraan herrasväki joutuu, ellemme ryhdy varokeinoihin. Jos tahdotte, niin minä kahden toverini kera siirryn meille määrätyiltä paikoilta tähän ojanteen partaalle.
— Mieluimmin me lähdemme paikaltamme, vastasi don Augustin, kuin asetamme teidät tarpeettomasti vaaraan.
Kaikkia ammattiinsa liittyviä vaaroja pelkäämättöminä miehinä vastasivat paimenet isäntänsä huolenpitoon siten, että asettuivat jokusen sadan askeleen päähän Punaiselle joelle päin, josta hevoset tulivat.
Tämä oli viimeinen sijoitus, mihin ehdittiin, sillä läheni hetki, joka olisi ratkaiseva noiden jalojen eläimien kohtalon, kun niitä ajettiin aituukseen, jossa heitä odotti vankeus ja orjuus. Tähän asti kuultu melu eneni yhä. Aluksi kuuluivat vain paimenten kimeät vihellykset ja läpitunkevat huudot, kun he risteilivät metsässä ja huusivat toisilleen. Kun joskus syntyi hetkisen äänettömyys, kuultiin hevosten hirnumista ja korskumista, ikäänkuin lähenevän myrskyn enteitä. Kaikki metsän asukkaat ilmaisivat pelkoansa. Lintuparvia lensi kirkuen puista, päivän valon häikäisemät yököt lehottelivat edestakaisin pyrkien pimeisiin koloihinsa, ja melun pelottamat hirvet pakenivat nopeasti.
Pian rytisi pensasto ja metsä hevosten lähestyessä; niitten äänekkäät hirnunnat ja yhä lähenevien paimenten kovat huudot sekaantuivat maanalaisten luolien ukkosenkaltaiseen kuminaan. Saattoipa tuo lintujen kirkuminen, miesten huudot, hevosten hirnunta, puitten rytinä ja maan töminä, kuulijan luulemaan tuon hurjan ajon syöksähtävän metsästä hänen ylitseen. Vaillinaisesti vain voimme kuvailla nyt seuraavan näytelmän. Alassyöksyvä, jyrisevä lumivyöry, sulkunsa murtava virta, äkkiä tulvinut puro, joka vuorilta syöksyy alas — tuo kaikki ei riitä antamaan täydellistä käsitystä kauheasta melusta sillä hetkellä, kun lehdikko sadoista paikoista revähti rikki. Jokaisesta aukosta nähtiin kesyttömien hevosten päitä pelosta leimuavine silmineen, punaisine sieramineen ja liehuvine harjoineen pistäyvän esiin. Sitten yhtyi tuo päiden joukko muodostamaan myrskyisen meren, jossa liehuvat harjat, häilyvät hännät liikkuivat samalla kuin paimenet ratsastivat edestakaisin lassojaan heilutellen.
Nyt tuli hetki, jolloin tuo kesytön parvi hajoisi, epäröiden minne päin lähtisi.
Ja nyt juoksi kaksitoista miestä, hattujaan heiluttaen, kovasti huutaen, hevosia kohti, huolimatta vaarasta joutua parinsadan hevosen tallattaviksi. Edestä ja takaa lukuisien, meluavien vihollisten ahdistamina pysähtyivät hevoset hetkeksi, ja silloin uskallettiin tuskin hengittää. Jos hevoset lähtisivät oikealle tai vasemmalle, niin sekä ratsastavat että jalkaisin olevat paimenet tulisivat muserretuiksi kuin tähkät varstojen alla. Eteenpäin, lapseni! huusi don Augustin innoissaan juosten esiin ja päästäen korkeita huutoja. Kauhea ulvonta ajomiesten joukosta oli hänen kehoitukseensa vastauksena.
Nyt parven etunenässä oleva, joka jo oli luonut tuliset silmäyksensä lehtikerppujen peittämään aituukseen ja siinä olevaan aukkoon, lähti nelistämään sitä kohti. Koko parvi seurasi perässä, syöksyen sisään kuin raivokkaasti vyöryvä virta. Tällä hetkellä kuului kaikilta tahoilta ilon huudahdus, kun Encinas tovereineen, jotka hetkeksi olivat kadonneet tuon riehuvan vyöryn sekaan, hiipivät pylväiden välisestä ahtaasta aukosta.
Kului hetkinen, ennenkuin metsän ylpeät otukset huomasivat vankeutensa, mutta kun ne ensi kerran eläissään olivat ahdistetut aituukseen, joka ulottui korkeimman pään tasalle, päästivät ne raivon ja tuskan hirnunnan. Oli komea näytelmä, tuo parvi raivoisia eläimiä, jotka syöksyivät toistensa ohi ja hyppelivät korkealle, samalla kuin niiden hirnuntaa ja korskumista saattoi verrata myrskytuulen suhinaan; nuo päät, jotka peljästyneinä liikkuivat edestakaisin silmien leimutessa tulta ja vaahdon pärskyessä suusta.
Hevosten raivoaviin hirnahduksiin vastasivat paimenet riemun huudahduksilla.