— Se on siellä! Se on siellä! huudahti Encinas.
— Mikä on siellä? huusi parikymmentä ääntä.
— Aavikoiden valkoinen ori! vastasi metsästäjä.
Komein ja jaloin näistä aavikoiden kauniista ja jaloista hevosista, hurjin ja nopein kaikista, heloittavan valkoinen ori, yhtä valkoinen kuin lumpeenkukka, oli aituuksessa. Se oli sama eläin, jota edellisenä päivänä oli turhaan ajettu takaa. Tuo komea tulisilmäinen eläin hyppi aituuksen toisesta päästä toiseen vimmoissaan sysäten kumoon tiellä olevat onnettomuustoverinsa. Siten sai se tilaa juostaksensa vapaasti ympäri; sen hirnunta kuului valittavalta, sen harja liehui edestakaisin.
— Joutuin tuonne! huusi Encinas ja riensi sille kohdalle, josta ori aikoi hypätä aituuksen yli. Mutta tämän estäminen oli myöhästä. Tila, jonka ori oli hankkinut, antoi sille tilaisuuden vauhdin ottamiseen ja metsästäjät näkivät valkean viirun nuolen nopeudella halkaisevan ilman.
Hevonen putosi jaloilleen aituuksen ulkopuolelle ja katosi toisen kerran metsään. Sen paetessa päästivät miehet suuttumuksen huudahduksen. Parisataa hevosta oli kuitenkin aituuksessa ja se riitti korvaamaan kauneimman menettämisen.
— No, vieläkö epäilette, ettei tällä hevosella ole yliluonnollisia voimia? kysyi Encinas.
Ei kukaan vastannut, kaikki olivat vakuutettuja.
Vangitut hevoset voivat juostessaan edestakaisin vahingoittaa ainoastaan itseänsä; ne muodostivat parven, joka alituisesti liikkui edestakaisin. Tuon tuostakin hyökkäsi joukko aituusta vastaan, mutta se oli tehty tukevista pylväistä, jotka eivät antaneet perään. Eläimet olivat tomupilven verhoamia; muutamat pureskelivat raivoissaan pylväitä, toiset kuopivat kavioillaan maata, muutamat kaatuivat niissä hehkuvan raivon valtaamina maahan, josta eivät enää nousseet. Ikäänkuin hehkuva, vähitellen jäähtyvä laavavirta, taukosi hurja joukko vähitellen hyökkäyksistään pylväitä vastaan. Hämmästys seurasi raivoa ja synkkä liikkumattomuus vimmattuja hyppyjä. Metsän hurjat asukkaat olivat voitetut.
Joskus sattuu kuitenkin, että huonosti tehty aituus parin kolmensadan samalla kertaa syöksähtävän hevosen sysäyksistä kaatuu. Silloin syöksähtävät eläimet ulos kuin laavavirta, jota ei mikään voi pidättää, eivät edes tuhannen metsästäjän huudot, ponnistukset eivätkä lassot. Hevoset tallaavat maahan kaikki mitä eteen sattuu. Hämmästyneet vimmatut eläimet pakenevat tuulen nopeudella; melu ja jyry on niin kauhea, että luulisi koko metsän kaatuvan tahi vuorien syöksyvän kumoon. Paksu tomupilvi kohoaa hevosten jälkeen ja melua seuraava hiljaisuus todistaa, että eläimet pian ovat takaa-ajajansa jättäneet.