— Tässä on vielä epäselvyyttä! huudahti hän, ikäänkuin olisi äkkiä jotain oivaltanut. Missä ovat tappamiemme intiaanien ruumiit? Epäilemättä tuossa kuilussa ja mikä todistaa, ettei Fabianinkin ruumis ole siellä.
— Milloinka nuo intiaanikoirat, ja varsinkin tuo kirottu mestitsi alkoivat pitää niin suurta huolta vihollistensa ruumiista? Omat kuolleensa ovat roistot varmaan vieneet pois, jotta eivät elävät niitä häpäisisi — se on heidän tapansa. Ei, ei, jos Fabian olisi kuollut, niin löytäisimme hänet päänahatonna täältä. Luota siihen, mestitsi ei suotta niin äkkiä keskeyttänyt piiritystä. Hän tietää Fabianin tuntevan paikan, missä minun salaamani aarre on, ja rosvo säästää nuorukaisen henkeä, kunnes tämä on ilmaissut paikan hänelle.
Josén edellytys oli hyvinkin todennäköinen ja Rosenholz tunsi olevansa onnellinen voidessansa luottaa siihen. Pian kohtasivat he kuitenkin levottomuutta herättävän merkin, joka oli ristiriidassa Josén johtopäätöksen kanssa. Rosenholz oli lähestynyt kuilua. Sen syrjältä koki hän turhaan etsiä ihmisjalan jälkiä; sade oli ne huuhtonut — mutta silloin muuan esine herätti hänen huomiotansa. Hän otti sen nopeasti ja näytti sitä synkän näköisenä Josélle. Se oli Fabianin puukko. Sade ei ollut sitä täydellisesti viruttanut, vaan muutamia veripilkkuja saattoi vielä nähdä sen sarvipäätä koristavissa vaskinauloissa.
— Miten on Fabianin puukko joutunut näin lähelle vesiputousta?
José ei vastannut toverinsa kysymykseen. Hänen neuvokkaisuutensa etsi luonnollista selitystä, ja molemmat olivat kamalan epävarmuuden vallassa.
José ei kuitenkaan hellittänyt, vaan meni paikalle, josta taistelijat olivat vierineet alas.
— Fabian on alas syöksyessään pudottanut puukkonsa ja se on vierinyt sille paikalle, josta löysit sen. Todennäköistä on, että taistelua jatkettiin kukkulan juurella, ja että pari kolme roistoa on tullut toverinsa avuksi. Fabian on silloin saarrettu ja vangittu, ennenkuin ehti asettansa etsiä.
Molemmat metsästäjät läksivät nyt Sumuvuorille päin.
— Huomaa, Rosenholz, jatkoi José, edelleen väitän, että Fabian on tuon kirotun mestitsin vankina ja että häntä koetetaan taivuttaa uhkauksilla ja lupauksilla. Rohkea nuorukainen ei varmaankaan välitä uhkauksista ja halveksii lupauksia, ja ehdimme siis kyllä ajoissa pelastamaan hänen henkensä.
— Voi, huudahti Rosenholz katkerasti, — että niin vanha, viekas kettu, kuin minäkin, annoin heidän riistää aseeni!