— Meillä on aseet, joita meiltä ei riistetä, — kelpo puukko, peloton sydän ja, sen uskallan sanoa, luottamus Jumalaan, joka ei ole sallinut sinun niin ihmeellisellä tavalla löytää Fabiania, jotta hänet taasen ainaiseksi sinulta riistettäisiin. Tähän vastaat ehkä, että nälkä uhkaa meitä ja totta onkin…
— Mitä siitä! Teemme samoin kuin nuo intiaaniraukat, jotka viime vuonna antoivat meille suojaa Kalliovuorilla ja jotka elävät pelkillä hedelmillä ja juurilla.
— Minua ilahduttaa, Rosenholz, kun taasen näen sinut sellaisena, jollaisena sinut näin tyynesti polttavan piippuasi todellakin kamalassa asemassa, kun olit kidutuspylvääseen sidottuna. Erään pyssyn tutun laukauksen kuultuasi käänsit sinä hämmästymättä päätäsi syrjään, samalla hetkellä, kun intiaani, joka alkoi irroittaa päänahkaasi otsalta, kaatui ikäänkuin salaman kohtaamana.
— Niin, tosin kyllä hämmästymättä, José, sillä minä odotin sinua, sanoi kanadalainen aivan avomielisesti.
— En sanonut tätä muistuttaakseni tuosta pienestä palveluksesta, vaan osoittaakseni sinulle, ettei saa milloinkaan epäillä.
Molemmat metsästäjät olivat nyt saapuneet sille paikalle, jossa intiaanit edellisenä päivänä olivat olleet.
Rosenholz ei voinut olla luomatta synkkää silmäystä vastapäätä olevalle kukkulalle, johon he olivat leiriytyneet lujamielisinä rohkeudessaan ja yksimielisyydessään. Nyt olivat he erotettuina, heidän voimansa oli murtunut, mutta rohkeus oli jäljellä.
— Voi! huudahti kanadalainen, ensi kerran sitten eilisen tunnen iloa sydämessäni.
— Mitä nyt? kysyi José, rientäen paikalle.
— Katso!