Rosenholz näytti Josélle Fabianin takista reväistyä tilkkua, jonka tuuli varmaan oli tänne tuonut.
— Ainakin tänne asti hän on tullut, jatkoi hän kaihomielisellä ilolla, ja tämä kankaan kappale on reväisty hänen puolustaessaan itseään.
— Tuon poikarukan takki ei nyt ole juuri kehuttavassa kunnossa, vaikka hän voisi olla rikaskin, vastasi José, mutta samalla todistaa tämä minun olevan oikeassa väittäessäni hänen elävän. Ja tästä puhuessani kysyn sinulta, vieläkö nytkin luulet intiaanien välittävän valkoisten ruumiista?
— Olet oikeassa, vastasi Rosenholz, en tullut ajatelleeksi, että täältä löytäisin todistuksen.
Josén väitettä tuki surullinen näky. Se oli Barajan ruumis, joka oli samalla paikalla, mihin oli kaatunut Rosenholzin luodin satuttamana. Onnettoman silmät näkyivät vieläkin olevan aarteeseen kiinnitetyt.
— Jos tuo mestitsi-koira olisi ruumiista välittänyt niin paljon kuin luulet, sanoi José, olisi hän tullut loistavasti palkituksi saamalla kaiken tämän kullan. Niin, niin, don Fabian on jäänyt henkiin, siitä meidän on kiittäminen Jumalaa. Hän minulle johti mieleen, että peittäisin kultalaakson lehdillä ja ruohoilla, joten kulta tuli kätköön. Emmekö nyt, kun ei meillä ole aseita, ota hieman kultaa mukaamme, Rosenholz?
— Mitä hyödyttää kulta erämaassa? Pakenevatko pedot sitä? Haluavatko aavikolla harhailevat kauriit sitä? Jättäkäämme tämä kultalaakso sellaiseksi, kuin se on. Tämä kankaanliuska on minulle noita rikkauksia arvokkaampi.
Molemmat metsästäjät olivat tarkastaneet kaikki, mitä tällä paikalla voikin, ja menivät kohti Sumuvuoria, joitten tiheät usvat saattoivat peittää monia salaisuuksia.
— Pysähtykäämme tähän hetkeksi! sanoi José, kun he vaivoin olivat kavunneet kapeaa polkua, jota mestitsi ja Punakäsikin olivat kulkeneet. José tunsi jo itsensä nälkäiseksi.
He jakoivat keskenänsä jäljellä olevat niukat ruokavaransa. Eilisestä he eivät olleet palaakaan maistaneet.