Vuoristossa oli vieläkin vaikeampi löytää sateen huuhtomia jälkiä. Sumua kohosi yhä sateen kostuttamasta maasta, jossa ei voinut jalan jälkiä havaita. Molemmat olivat niin sumun peitossa, etteivät voineet nähdä toisiansa, kun José huusi kanadalaiselle, näyttääksensä mitä oli keksinyt. Turhaan odotti hän vastausta ja toistamiseen huudettuansa kuuli hän äänen, joka ei kuitenkaan ollut Rosenholzin.
Kummastellen, ettei ollut yksin Rosenholzin kanssa, huusi hän uudelleen.
— Ketä sinä siellä huutelet? kuului äkkiä Rosenholzin ääni aivan läheltä. Mutta toinen ääni huusi:
— Sennor Rosenholz, sennor José, missä olette?
— Täällä, vastasi José, tuntien Gayferoksen äänen.
— Jumalalle kiitos ja kunnia, että vihdoinkin löydän teidät, ettei minun tarvitse kuolla nälkään tässä kirotussa vuoristossa! sanoi nyljetty gambusino astuen esiin sumusta, joka hänet oli peittänyt.
— Hyvä, sanoi José itsekseen, tässä on meillä lisäksi yksi muonavieras, jonka täytyy elää juurilla! Kuulkaa, ystäväni, tällä kerralla on teillä oikein huono onni, sillä pyssyttömät metsästäjät ovat huonoja liittolaisia.
— Entä don Fabian? kysyi vilkkaasti Gayferos, joka ei unohtanut, että hänen oli hengestään kiittäminen nuorukaisen rukouksia; onko aavistamani onnettomuus todellakin tapahtunut?
— Intiaanit ovat ottaneet hänet vangiksi ja tapaatte meidät muonavaroitta, tuli-aseitta, alttiina pedoille ja intiaaneille ja mikä on vieläkin pahempi, nälkään kuolemaisillamme; mutta poikaseni, ennenkuin kerron teille tästä meitä kohdanneesta onnettomuudesta täytyy minun kysyä jotain Rosenholzilta.
José näytti vanhalle metsästäjälle jalan jälkiä tuuhean koiruohopensaston alla, josta sade ei ollut voinut niitä huuhtoa.