— En suinkaan, José, vastasi Rosenholz, mutta näithän yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka hän henkensä uhalla syöksähti vesiputoukseen; tuo hänen rauhallisuutensa saattaa minut levottomaksi. Varmaan oli hän haavoitettu, ehkäpä tainnuksissa, ja se selittää…
— Se on kyllä todennäköistä, keskeytti José. Sinun luulosi on kylläkin otaksuttava.
— Jumalani, Jumalani! huudahti Rosenholz huolestuneena, miksikä tämä rajuilma huuhtoi pois jokaisen veripilkun, jokaisen jalan jäljen? Muuten olisi ollut helppoa löytää ne; se olisi selittänyt paljon mistä haluamme tietoa. Ettekö nähnyt, Gayferos, oliko veden pinnalla uiva hattu verinen?
— Sitä en saattanut nähdä, vastasi tämä, olin liian etäällä; kallio, jolla seisoin, oli korkealla, ja oli jo melkein pimeä.
— Jos otaksutaan, ettei hän voinut tehdä vastarintaa, niin eikö se todista, että nuo roistot toivovat runsaita lunnaita Fabianista? Vai miksikä olivat vaivautuneet kantamaan hänet ruuheen?
Kiitollinen silmäys oli kanadalaisen vastauksena näihin Josén lohduttaviin sanoihin.
Todellakin oli Fabian kannettu veneeseen pitkän tainnoksissa-olonsa aikana, joka tuli siitä, että hän alas pudotessaan löi päänsä kiveen. Muuan intiaani oli ottanut hänen hattunsa, mutta kun se oli niin kehno, heittänyt sen veteen.
Tähän asti eivät metsästäjät olleet erehtyneet otaksumisissaan ja tietämättänsä olivat he arvanneet melkein koko asian; uudella innolla jatkoivat he tarkastuksiaan.
Heti he eivät lähteneet jokea pitkin, vaan tutkivat ympäristön. Tällä paikalla ei vesi ollut jalkaa syvempää ja kaikkialla kasvoi kaislaa.
Äkkiä juolahti Rosenholzin mieleen jotain; hän riensi ahtaaseen kanavaan ja katosi pimeään käytävään.