Yksi ainoa tärkeä tapaus sattui matkalla. He löysivät nimittäin Fabianin hatun, joka oli kulkenut virran mukana ja tarttunut kiinni rannalla kasvavan pensaan oksiin. Kyynelsilmin katseli Rosenholz tätä esinettä, joka oli ollut hänen kasvattinsa oma. Veripilkkuja ei voinut hatussa nähdä.
Kanadalainen ripusti sen vyöhönsä, samoin kuin pyhiinvaeltaja säilyttää kallista pyhäin jäännöstä. Sitten jatkoivat he matkaansa.
— Tämä on hyvä enne, sanoi José, kokien vapautua hänet vallanneesta surumielisyydestä; me olemme löytäneet hänen puukkonsa ja hattunsa. Jumala suo meidän löytää hänet itsensäkin.
Päivä rupesi vähitellen pimenemään, kun matkustajat saapuivat paikalle, jossa vesi muodosti pyörteen, mikä Rosenholzin vakuutuksen mukaan syntyi siitä, että vähän matkan päässä toinen joen haara yhtyi tähän.
Rosenholz ei ollut kokonaan erehtynyt, mutta yhden joen haaran sijasta olikin kaksi, ja se joki, jonka vartta he tähän saakka olivat kulkeneet, oli ainoastaan salvattua vettä, joka ulottui aina kultalaakson järveen asti.
Matkue pysähtyi tähän. Uusi pulma ilmestyi. Mitä tietä vene oli kulkenut? Itäistäkö vai läntistä haaraa? Matkustajat aprikoivat pääsemättä varmuuteen. He etsivät jälkiä, jotka olisivat johdoksi. Mutta ei veden synkällä pinnalla, eikä kaislassa huomannut mitään. Synkkä ja pimeä, tiheän sumun seuraama yö tuli; tähtiä ei näkynyt.
Täytyi jättää seuraavaan päivään takaa-ajo ja jäädä tänne, jotta ei eksyttäisi väärälle tielle. Väsymyskin esti heitä etemmäksi kulkemasta ja vaikkei kukaan matkustajista sitä myöntänytkään, vaivasi nälkä yhä enemmän jokaista. Äänetönnä laskeutuivat he ruohostolle, mutta turhaan heidän väsyneet silmänsä unta halusivat. Vasta pitkän ajan kuluttua saattoivat he hetkeksi nukahtaa, ja hiljaisuutta häiritsivät silloin valitukset, joita he unissaan; päästivät.
Oli vielä aivan pimeä, kun Rosenholz hiljaa nousi ylös. Kalvavasta nälästään huolimatta tunsi tuo jättiläinen voimainsa olevan heikentymättä, ja hetket olivat kalliita. Hän loi surullisen katseen ympärillä olevaan synkkään seutuun, autioihin vuoriin, joilla ei näkynyt elävää olentoa, ja joen mustaan veteen, jossa kalat uiskentelivat. Vakuutettuna siitä, että nälkä oli ainoa vieras täällä, herätti hän Josén.
— Sinäkö se olet, Rosenholz, sanoi José, silmänsä avaten, onko sinulla mitään syötävää minulle uneksimani aterian sijaan, jonka tuhosit? Minä uneksuin…
— Kun ollaan sellaisella retkellä kuin mekin, ovat hetket liian kalliita niitä nukkuen tuhlata, sanoi Rosenholz juhlallisesti. Me emme saa häiritä tämän miehen unta, lisäsi hän Gayferokseen viitaten; hänellä ei ole poikaa pelastettavana, mutta meidän täytyy kulkea eteenpäin yöt päivät.