— Se on kyllä totta, mutta minne lähdemme?
— Kumpikin menee omaa tietänsä; sinä kuljet joen toista haaraa myöten, minä toista ja päivän koittaessa palaamme tänne; niin tulee meidän tehdä.
— Kuinka autiolta tämä seutu näyttää, sanoi José hiljaa, samalla kuin rohkeuden puute ensi kerran valtasi hänet. Onko sinulla mitään muuta sanottavaa? lisäsi hän nopeasti.
— On; ensi kerran nähdessäni ruuhen luulin sen uivaksi puunrungoksi; se kulki luodetta kohti tuon vuoren ympäri. Varmaan on se palannut samaa tietä takaisin. Jos olisin sumussa voinut erottaa, mille suunnalle aurinko laski, olisin heti päässyt jäljille, mutta ei edes pohjantähti tuiki taivaalla. Ellet siis tunnin kuluttua pääse aavikolle, niin tule tänne kohtaamaan minua; minä varmaan olen sen löytänyt.
Molemmat metsästäjät poistuivat eri suunnille. Pian katosivat he toistensa näkyvistä. Nyljetty gambusino nukkui vielä ja kun hän vihdoin heräsi, huomasi hän olevansa yksin. Hänen levoton kummastuksensa ei kuitenkaan ollut pitkä-aikainen, sillä José palasi pian. Aamuruskon ensi säteet varmaankin jo aavikolla loistivat, vaikka vuoriston sumussa tuskin huomasikaan päivän koittoa.
Oli vain saatava selville, oliko Rosenholz onnistunut paremmin. Pian palasi hän.
— Ylös! huudahti hän, nähtyään molemmat toverinsa. Minä olen löytänyt jäljet, ainoat oikeat jäljet.
— Jumalalle kiitos ja kunnia! huudahti José. Sen enempää kyselemättä seurasi hän niin nopeasti kuin voi, vaikka tunsikin itsensä uupuneeksi.
Aurinko nousi samalla kuin matkue näki joen levenevän ja juoksevan äärettömän tasangon kautta. Rosenholz kulki edellä, näköjään nälän tuskista välinpitämättömänä, vaikka ne eivät säästäneet häntä enempää kuin hänen toveriansakaan. Nämä seurasivat häntä vähän matkan päässä, edellä José, joka nälkäänsä sammuttaaksensa turhaan koki viheltää marssia, ja kahdenkymmenen askeleen päässä Gayferos tuskiaan tukahuttaen.
Hetken kuluttua kutsui Rosenholz Josén luoksensa. Hän oli pysähtynyt suuren puun alle, jossa kasvoi niin korkeaa ruohoa, että se ulottui melkein jättiläisen rintaan.