— Tule pian tänne, sanoi Rosenholz lempeästi moittien, saattaisipa luulla sinun jättäneen jalkasi vuoristoon!
— Tosiaan ne ovatkin täydessä kapinassa, vastasi José, kiirehtien kulkuansa.
Hän näki kanadalaisen kumartuvan ja katoavan ruohostoon. Perille ehdittyänsä näki hän Rosenholzin polvillaan mitä huolellisimmin tarkastelemassa lukuisia jalan jälkiä, joita näkyi sammuneen nuotion ympärillä.
— Kova sade, joka huuhtoi jäljet vuoristossa, ei ole voinut näitä sotkea, kun ne ovat vasta sateen jälkeen painuneet. Katso näitä auringon kuivaamia jälkiä, eikö siinä ole Punakäden, mestitsin ja intiaanein?
— On tosiaankin. Illinoisin rosvolla on oikeat puhvelin jalat, jotka tuntee satojen joukosta; mutta en näe Fabian-raukan jälkiä.
— Kiitän sentään taivasta, joka johti meidät tänne. Emme ole missään löytäneet kidutuspylvästä emmekä murhan merkkejä. Luuletko, että nuo rosvot, joitten vankina Fabian on, välittävät siitä, vaikka antoivatkin hänen maata yönsä sidottuna veneessä. Siksi emme näekään tässä hänen jälkiään.
— Se on totta, Rosenholz, luulenpa nälän hämmentävän pääni. Voi noita roistoja, noita roistoja! huusi José äkillisen raivon valtaamana, mikä sai Rosenholzin vapisemaan.
— He ovat syöneet — täyttäneet mahansa hirven lihalla, samalla kun meidän laiset kristityt eivät saa kalvaa edes luita, ellemme tyydy koirien hyljeksimän.
José näin kirotessaan potkasi halveksivasti ja kateellisesti syrjään muutamia luita, joissa vielä oli lihan viipaleita. Tällä hetkellä saapui Gayferos ja vähemmän ylpeänä kuin toverinsa hyökkäsi hän ahnaasti näiden jäännösten kimppuun.
— Hän on todellakin oikeassa, sanoi kanadalainen, ja meidän ylpeytemme on naurettavaa.