Herätettiin José ja Gayferos ja ilmoitettiin heille, että harmaa aavikkokarhu vartioi ahdasta paikkaa joessa, josta he eivät voineet päästä ohi antaumatta taisteluun eläimen kanssa; oli siis välttämätöntä, että kierrettäisiin maitse vaarallisen melun välttämiseksi, joka syttyisi taisteltaessa saaren kauhean vartian kanssa.
Tämä ilmoitus sai Josén huonolle tuulelle.
— Piru tuon kurjan itikan niskat nurin vääntäköön, sanoi hän haukotellen. Harmissaan käytti hän aavikoiden suurimmasta ja pelottavimmasta eläimestä halveksivaa lausetta. Sitte lisäsi hän: Minä nukuin niin rauhallisesti.
Kanadalainen oli sillä välin soutanut toiselle rannalle. Siellä päätti vanhus tavallisella varovaisuudellaan luoda silmäyksen aavikolle, ennenkuin kaikki nousisivat maalle. Hitaasti kapusi hän jyrkkää äyrästä ylös. Korkeaa ruohoa kasvoi äyräällä, estäen näköalan. Pyssy kädessä hiipii hän varovasti ruohostoon ja katosi hetkeksi. Veneeseen jääneet olivat varuillaan; voi sattua, että karhu, jota koetettiin väistää, hyökkäisi heidän kimppuunsa.
Oli selvää, että karhu vainusi ihmisiä läheisyydessään eikä enää tuntenut olevansa yksin valtakunnassaan. Syystä kyllä pelkäsivät matkustajat, että se, samoin kuin muinaisaikana nuo pelottavat linnanherrat, jotka kalliolinnoistaan hallitsivat ympäristöä, vaatisi itselleen veroksi metsästäjän tai intiaanin, jos se joskus ennen olisi päässyt ihmislihan makuun. Sen sieramien nopeaan huokumiseen sekaantui toisinaan hampaitten kiristeleminen ja jalan raapiminen, kun se kynsillään kaapi kiviä. Samassa palasi kanadalainen juosten takaisin.
— Pois, pois! sanoi hän matalalla äänellä veneeseen ehdittyänsä. Tusinan verta ratsastavia intiaania on aavikolla.
— Ennustavat sudet eivät milloinkaan petä, vastasi Ukkosensäde. Mistä päin tulevat nuo apahikoirat?
— Ne näyttävät tulevan siltä taholta, johon sytytimme nuotiot. Niin, Ukkosensäde, nyt ei auta epäileminen enää, meidän täytyy kirveillä ja puukoilla puolustaa itseämme.
— Olkoon kuinka tahansa, emme saa viipyä täällä. Joka hetki saattaa jokunen ratsastaja tulla joelle.
Vene soudettiin uudelleen keskelle jokea, huolimatta karhun pelottavasta mörinästä. Muulloin olisivat matkustajat, perustamatta tuon kulkuväylää vartioivan karhun voimasta ja raivosta, sangen vähän välittäneet sen kohtaamisesta. Kaikki, paitsi Gayferos, olivat ikänsä viettäneet erämaassa ja tottuneet sen vaaroja vastaan taistelemaan. Ei Gayferoskaan näyttänyt pelkäävän enempää kuin toverinsakaan; se tuli siitä, ettei hän tiennyt, millaisen vihollisen kanssa oltiin tekemisissä. Mutta molemmat metsästäjät ja intiaanit tiesivät sen, ja he käsittivät kuinka paljon apahien lähellä olo enensi taistelun muutenkin suurta vaaraa. Ellei eläin antaisi heidän rauhassa kulkea ohi, voitiin ainoastaan teräaseita käyttää taistelussa. Karhun vahva nahka teki kuitenkin sellaisen taistelun päättymisen epäiltäväksi. Jos karhu tuli ainoastaan haavoitetuksi, voisi sen ääni houkutella sinne metsästyshaluiset intiaanit; heti kun karhu terävillä kynsillään iski veneeseen, oli se rikki revitty; veneen täytyi kaatua. Varmuuden vuoksi ja estääksensä comanhin hyökkäämästä karhun kimppuun, pyysi Rosenholz Ukkosensädettä tarttumaan toiseen airoon. Itse tarttui hän toiseen ajattelematta, mihinkä vaaraan hän antautui, sillä hän istui samalla puolen, jossa eläinkin oli.