Näin sanoen pysähtyi Rosenholz ja näytti kuin maahan kiinni kasvaneelta.
— Kyllä tiedän, mitä hän aikoi sanoa, sanoi José puoliääneen kulkeissaan eteenpäin. Hän aikoi sanoa: niin minä pysähdyn, tähtään ja…
Vanhan metsästäjän pyssyn pamaus keskeytti hänet.
— Ja, alotti hän uudelleen, intiaani putoo hevosen selästä kuin kypsynyt omena puusta…
— Joutuin pois! huusi Rosenholz, joka viime urhotyönsä jälkeen tuli juosten samalla kuin aavikolta, jossa hänen luotinsa etäisyydestä huolimatta oli uhriin sattunut, kaksi laukausta kuului vastaukseksi.
— Näette, Ukkosensäde, että kelpo ampujan käsissä tavallinen pyssy näyttää kantavan kahta vertaa kauvemmaksi kuin toinen, vaikka entisen pyssyni luodit ovatkin liian pieniä tähän, mikä vähentää paljon niitten voimaa.
Tähän asti olivat vasemman rannan, jota he kulkivat, kukkulat jotenkin hyvin suojelleet heitä oikealla rannalla pensastossa olevien intiaanien tulelta, mutta nyt saapuivat he paikalle, jossa molemmat rannat olivat yhtä tasan. Tämä oli vaarallisin paikka, mikä heillä oli kuljettavana, ja huolimatta Rosenholzin ja Josén tarkkaavaisuudesta, kun he pensastossa koettivat etsiä maalia, mihin ampuisivat, tervehti matkuetta näkymättömäin vihollisten suuntaama tuli.
Yksi veneen kantajista kaatui hengenvaarallisesti haavoittuneena, voimatta enää nousta. Hänen toverinsa tulivat hänen avukseen. Jotta eivät joutuisi noitten kahden valkoisen metsästäjän ammuttaviksi, joitten erinomaista osumatarkkuutta he olivat jo saaneet kokea, olivat intiaanit varoneet paljastamasta itseänsä ja ampuneet arviokaupalla pensastosta. Paitsi erästä luotia, joka kosketti Josén käteen ja repäsi kappaleen hänen takkinsa hiasta, ei tuli heitä vahingoittanut.
Kun oli enää vain kaksi kantamassa venettä, nimittäin Ukkosensäde ja Gayferos, eivät he voineet kulkea yhtä nopeasti. Kuolevan toverinsa kantaminen hidastutti intiaanienkin kulkua, ja tuo apahijoukko, jota oli enin pelkääminen, se kun oli lukuisin ja samalla rannalla kuin hekin, alkoi tuntuvasti lähetä. Kahdesti pysähtyivät pelottomat metsästäjät, jotka yksin olivat tuon pienen joukon taistelijoita, ehkäistäksensä vihollista ja kummallakin kerralla putosi kaksi intiaania ratsailta.
Tämän peräytymisen kestäessä kävelivät molemmat metsästäjät, joita kiihdytti heidän oma ampumisensa ja heidän ympärillään suhisevat luodit ja nuolet, takaperin. Heidän toverinsa, jotka jo olivat ehtineet suojaan toisen rannan tulelta, olivat paljon edellä, ja laskivat venettä vesille. Rosenholz ja José, joitten kasvot olivat käännetyt aavikolta läheneviin intiaaneihin ja selkä jokeen päin, eivät huomanneet, että intiaaniratsastajat lähtivät pensastosta ja kiiruhtivat joelle katkaistaksensa heiltä tien.