— Seuratkaamme sitä, José! huudahti Rosenholz; älköön sanottako, että eläin on rohkeampi kuin isä, joka etsii poikaansa, tai ystäväänsä etsivä ystävä.
José ei sen enempää kehoituksia tarvinnut ja metsästäjät seurasivat varovasti koiraa. Mutta Oso näytti kadottaneen jäljet. Turhaan haisteli se ruohostoa ja molemmat metsästäjät näkivät sen tekevän pitkän kierroksen, palaten viidakosta pois.
— Luuletko sen ymmärtävän, mitä siltä toivotaan? kysyi kanadalainen hiljaa Josélta.
— Varmaan. Intiaanit eivät ole tältä puolen vieneet Fabiania viidakkoon ja koira etsii ennen seuraamiansa jälkiä.
Koira lähti viidakosta ja molemmat metsästäjät näkivät sen menevän niitten pajupensaitten luo, jossa se äsken oli löytänyt Fabianin jäljet. Molemmat seurasivat nopeasti koiraa ja kohtasivat Encinaan, joka koirastaan levottomana oli kiertänyt viidakon etsiäksensä sitä.
— Antakaa sen etsiä, kelpo Osoni on yhtä älykäs kuin rohkeakin.
Kun koira oli uudelleen löytänyt jäljet, hyökkäsi se haukkuen joen rannalle tuon tiheän viidakon sille puolen, joka oli ollut oikealla metsästäjistä, kun he äsken tunkivat eteenpäin. Varovaisuuden vuoksi tehtyänsä pitkän kierroksen saapuivat he vihdoin paikalle, mutta eivät nähneet enää koiraa. Viidakko näytti tässä harvemmalta, mikäli saattoi päättää korkeasta ruohosta esiin pistävistä pensaista. Encinas oli levoton koiransa kadottamisesta ja vihelsi pitkään, mutta koira ei antanut aluksi merkkiä itsestään, kunnes se vihdoin alkoi haukkua. Haukkuminen tuntui pikemmin iloiselta kuin vaaraa ilmaisevalta; metsästäjät riensivät siis eteenpäin, tunkeutuen ruohoston läpi, joka heidän silmiltään peitti sen viidakon alapuolen, jossa apahit olivat. Pian löysivät he polun, jossa ruoho näytti äsken tallatulta. Hieman loitompana haukkui Oso yhä. Ruoho muuttui lyhemmäksi ja harvemmaksi, maa kovemmaksi ja kivisemmäksi; vihdoin pysähtyivät metsästäjät äkkiä Rosenholzin huudahtaessa:
— Pysähtykää siihen! sanoi hän. Tarpeetonta on, että antaumme piilossa olevien vihollisten ammuttaviksi. Emme ole erehtyneet José. Koira on löytänyt salaisen käytävän.
Kun Encinas uudelleen sitoi takaisin palanneen Oson, hiipi José Rosenholzin luo. Polku ei ollut enää ruohoinen, vaan pienien kivien peittämä, ja noin kahdenkymmenen askeleen päässä alkoi metsä. Vesi, joka oli uurtanut maan, oli kaivanut noin neljä jalkaa leveän rotkon metsistön reunaan. Sen seinät kohosivat jyrkästi molemmin puolin, ja se oli täytetty äsken kaadetuilla puun rungoilla ja oksilla.
— Tästä ne roistot ratsastivat sisään aivan kuin portista, sanoi José.