Mutta nuori comanhi oli jo salaman nopeudella päässyt hänen edelleen ja tunkeutunut viidakkoon. Hänen soturinsa seurasivat häntä pyssyillä ja aseilla varustettuina. Kuitenkin ehti mestitsi, joka tunsi paikat paremmin, ennen heitä aukealle paikalle.
Veri virtasi hänen olkapäästään, mutta hänen erinomainen voimansa ei näyttänyt heikontuneen. Ehdittyänsä sululle, nousivat apahit nopeasti hevosillensa, tehdäksensä tuon päätetyn hyökkäyksen.
Tämän liikkeen oli Rosenholz huomannut, mutta pian kiinnitti toinen näky hänen huomionsa. Sillä välin kun Punakäsi, täyttääksensä poikansa käskyn, tarttui tainnuksissa olevaan Rosaritaan ja piti varalla hevosta, viedäksensä hyökkäyksen aikana hänet suojaan, lähestyi mestitsi Mustaalintua ja näytti haavoittunutta olkapäätään.
— Nyt on Kotkan pojan kuoleminen, sanoi hän; Mustalintu ei enää saa siirtää kostoansa, sillä muuten se ehkä livahtaa hänen käsistään; vereni vaatii kostoa, mestitsi ei voi taata voittoa.
— Mustalintu nylkee ensin valkoisen päänahan, vastasi päällikkö, joka samoin pelkäsi taistelun päätöstä. Soturini sitten tappavat hänet.
Kaksi intiaania oli kuullut tämän lyhyen keskustelun; odottamatta enempää käskyjä hyökkäsivät he petojen tavoin majavan pesään, jossa Fabian oli. Jaloista raahasivat he hänet varustukseen. Nyt näki Rosenholz, jonka jäsenet vapisivat pelosta, Mustanlinnun lähenevän Fabiania. Kahdesti tähtäsi Rosenholz intiaaniin, mutta molemmilla kerroilla laskeutui ikäänkuin verho hänen silmiensä eteen; pyssy vapisi hänen käsissään, ikäänkuin tuulen heiluttama ruohon korsi aavikolla.
Mustalintu kumartui hitaasti; hänen vasemmassa kädessään välähti puukko Fabianin pään kohdalla. Nyt, tänä äärimmäisen vaaran hetkenä, lakkasi Rosenholzin käsi vapisemasta, kun samalla äkillinen pamaus sai hänet vavahtamaan. Mustalintu kaatui pää lävistettynä Fabianin päälle, jonka hän peitti verisellä ruumiillaan, ja eräs ääni huusi:
— Se oli minun viimeinen sanani, sinä punanahkainen koira!
Se oli Josén ääni. Nyt kaatoi uusi laukaus toisen intiaanin. Tällä kerralla ampui Rosenholz. Äkkiä hyökkäsivät apahit vyöryn tavoin rotkopolulle. Avoin paikka ja sulun rannat olivat melkein tyhjinä vihollisista, kun José ja Rosenholz levottomasti sykkivin sydämin hyökkäsivät sinne, huomaamatta että Punakäsi ja mestitsi katosivat vastaiselle taholle Rosaritan kanssa.
Uskoton mestitsi jätti liittolaisensa, viedäkseen saaliinsa turvaan. Mutta molemmat metsästäjät näkivät vain Fabianin. Hetken työ oli hänen luoksensa rientäminen ja hänen siteittensä leikkaaminen vapisevin käsin; Rosenholz saattoi vain äänetönnä syleillä poikaansa. José, pyssyynsä nojautuen, katseli äänetönnä molempia onnellisia, peläten että hänen äänensä ilmaisisi hänen ahavoituneille poskilleen valuvat kyyneleet.