Sillä välin syntyi molemmilla puolin, sekä siellä, mihin rosvot olivat kadonneet, että vastaisella puolen, johon intiaanit hyökkäsivät, kauhea melu, ja ikäänkuin kohiseva sadepuro, joka syöksee voittamatonta estettä vastaan, virtasi koko joukko takaisin. Don Augustinin paimenet, hänen itsensä johtamina, olivat kohdanneet apahit rotkopolulla ja tunkeneet heidät takasin epäjärjestyksessä. Tämän uuden vaaran uhatessa otti Rosenholz Fabianin syliinsä ja riensi Josén kanssa etuvarustuksen taakse. Siellä latasivat he kiireesti taasen pyssynsä ja odottivat hyökkäystä, lujasti päättäen jos tarvittiin vaikka kuolla tällä kertaa yhdessä.
Pian kuitenkin asema muuttui. Intiaanien hälinäistä pakoa seurasivat pyssynlaukaukset, ja puoli tusinaa heistä syöksyi maahan.
Intiaanitulva kasvoi joka hetki; he hajautuivat avonaiselle paikalle ja paimenet pääsivät vihdoinkin hyökkäämään solan läpi. Jotkut, niiden joukossa tilanhaltia, olivat ratsain, mutta useimmat jalkasin.
— Ammu, Rosenholz, ammu ja sitten sotahuuto kuin olisi meitä sata miestä! huusi José. Tällä kerralla totteli metsäsissi empimättä, ja samassa kun he ampuivat ja kun kaksi ratsastajaa putosi maahan, päästivät sotatoverit sellaisen huudon, että olisi luullut heihin yhtyneen kymmenen soturia. Käyttäen hyväksensä tämän takaa tulevan hyökkäyksen synnyttämää epäjärjestystä, ryntäsivät he varustukseen. Fabianilla oli aseenaan puukko, jonka Rosenholz antoi hänelle, itse tarttui kanadalainen erään kuolleen intiaanisoturin tapparaan, José heilutti ilmassa raskasta pyssyään, ja sitten heittäytyivät he ääneen huutaen käsikahakkaan.
Tuo jättiläismäinen metsäsissi oli niittomiehen kaltainen, joka haluaa lopettaa urakkansa, tai halonhakkaajan, joka kirveellään kaataa vesakkoa. Vastustamattomalla voimalla kaatoi hän vihollisensa, ja näytti vetävän läpipääsemättömän piirin Fabianin ympärille. Hän koki päästä don Augustinin luo, joka vihollisten ympäröimänä rohkeasti taisteli pitkällä miekallaan, ja raivasikin tien hänen luokseen, kun tutun äänen päästämä huudahdus kuului hänen takaansa.
Se oli Ukkosensäde, joka verisenä, aseetonna, pyörtynyt Rosarita sylissään, tuli kanadalaisen jäljessä, kun tämä kirveellään raivasi tietä. Riemusta huudahtaen laski nuori soturi tytön hänen isänsä syliin ja vaipui sitten maahan.
Rosenholzin kokiessa suojella tuota jaloa nuorukaista, suojeli don Augustin miekallaan tytärtään, kannusti sitten hevostaan ja oli pian kadonnut tuolta kamalalta paikalta. Mutta Rosenholz seisoi kuin muuri tuon maassa makaavan comanhin edessä, jonka veri virtasi syvästä haavasta, ja piti taistelevia etäällä, kun uusia vihollisia hyökkäsi sululta kaatuneitten peittämälle taistelutantereelle.
Nämä olivat Punakäsi ja mestitsi, joitten paon Wilson, Gayferos ja sir Frederick olivat ehkäisseet. Molempien haavoitettujen rosvojen täytyi nyt palata takaisin, ja olivat he parilla hyppäyksellä miekan mitan päässä Rosenholzista ja Josésta. Vaikkapa Ukkosensäteen soturit ja englantilainen tovereinensa olivatkin rohkeita, seisoivat he epäröiden, mitä tekisivät. Mutta heidän edessään seisoi mies, jota ei kukaan vihollinen voinut pelottaa; se oli José, joka nyt huomasi molempien rosvojen tulon.
— Käänny, Rosenholz! huusi hän. Rosenholz kääntyi heti ja oli molempia vihollisiaan vastassa.
Taistelevien rivit olivat sillä välin harventuneet. Heidän päällikkönsä kaatumisen synnyttämä hämmästys sekä Rosenholzin ja hänen toverinsa ankara hyökkäys olivat ajaneet intiaanit pakoon. Molempien rosvojen odottamaton palaaminen ehti liian myöhään. Useimmat apahit olivat paenneet jättäen kuolleensa jälkeensä, ja paimenet olivat lähteneet ajamaan heitä takaa.