Cuchillon toverit olivat usean kerran laukaisseet pyssynsä liian pitkältä matkalta. Nyt saapui Cuchillo ratsastaen. Hän oli kalman vaalea. Luoti, jonka kanadalainen arviokaupalla oli hänen jälkeensä lähettänyt oli mennyt niin läheltä hänen päätänsä, että hän kaatui hevosen selästä. Varmaan olisi Rosenholz sitten voinut tappaa hänet, ellei Cuchillon hevonen olisi ollut niin hyvin opetettu. Kun tuo jalo eläin näki, ettei hänen isäntänsä voinut hypätä satulaan, kumartui se hänen eteensä, ja niin onnistui Cuchillon nousta hevosen harjan avulla. Mutta kun hevonen tunsi, että ratsastaja taasen istui satulassa, jalat jalustimissa, lähti se nopeasti juoksemaan, siten vieden isäntänsä loitolle eteenpäin rientävästä kanadalaisesta.
Ei tämä kuitenkaan ollut ainoa rosvoa uhkaava vaara. Kun hän oli saapunut toveriensa luo, ei don Estevanin tarvinnut kysyäkään, saadaksensa tietää, että Fabian vielä kerran oli välttänyt hänen vainonsa. Toiveissaan pettyneenä syntyi espanjalaisessa vimma, joka pian puhkesi ilmi. Hän ratsasti Cuchillon luo, ja huusi kovalla äänellä:
— Pelkuri, taitamaton konna!
Sokeassa vimmassaan tarttui hän pistoliinsa, ajattelematta, että Cuchillo oli ainoa, joka tunsi kultalaakson paikan. Rosvon onneksi heittäytyi Pedro Diaz heidän väliinsä ja vähitellen lauhtui don Estevanin kiukku.
— Ja keitä miehiä on hänen seurassaan? kysyi espanjalainen.
— Molemmat tiikerin pyytäjät, vastasi Baraja.
Nyt neuvottelivat don Estevan ja Pedro Diaz hetkisen keskenään, poistuen hiljaa jutellen toisten luota.
— Meidän täytyy hävittää vesiputouksen yli vievä silta, sanoi Diaz, ja sitten on piru merrassa, jos he ennen meitä ehtivät Tubaciin.
Ratsastajat lähtivät. Eivät Fabian ja metsästäjätkään tuhlanneet aikaa. Josén hevonen oli hyväksi avuksi pakenevia seurattaessa ja ehkäpä heiltä tietäkin katkaistaessa, ja kysymyksessä vain oli, ken ryhtyisi niin vaaralliseen toimeen, sillä täytyi yksin vastustaa viittä pakenevaa.
— Minä lähden, sanoi Fabian.