Jo oli Rosenholz heittänyt pyssynsä olalle; muutamat jättiläis-askeleet olivat vieneet hänet niin kauvaksi sille suunnalle, johon Fabian oli kadonnut, ettei José voinut enää nähdä häntä.
— Tuota hevosta ei ole helppo ohjata, huudahti José, juosten perässä. Tiedän varmaan, ettei se mene suoraan. Älä pelkää, me ehdimme yhtä pian kuin hänkin. Don Estevan! Onneton tähtesi johti sinut noiden rosvojen joukkoon.
Sillä aikaa samosi Fabian pelottavalla nopeudella yli epätasaisen maan, metsäpurojen, rotkojen ja puun runkojen; hänen oma vimmansa tuntui olevan sopusoinnussa eläimen vimman kanssa. José ei ollut erehtynyt; epäilemättä olisi hän saanut pian kiinni ne, joita ajoi takaa, jos olisi tahtonsa mukaan saattanut hallita riehuvaa hevostansa. Mutta vasta äärettömäin ponnistusten jälkeen onnistui hänen palauttaa hevonen metsän läpi kulkevalle, kapealle polulle, jolla selvään näkyivät viiden ratsastajan jäljet. Usein palasi hän samalle paikalle, jossa jo oli ollut, ja siten menetti taasen voittamansa ennätyksen. Kun tätä taistelua oli kotvan kestänyt, alkoi hevonen tuntea kantavansa ratsastajaa, joka kykeni sen hallitsemaan, ja vähitellen väsyivät sen voimatkin. Ratsastajan voimakkaan käden vetämä lasso kiristi sen sieramia, joista nyt kuului nuhahtavia henkäyksiä, eläimen nopeus väheni ja vihdoin totteli se ratsastajaansa. Mies ja hevonen lepäsivät hetkisen hengittääksensä, hiki tippui molemmista ja eläimen kyljet höyrysivät.
Tämän lyhyen ajan käytti Fabian tutustuaksensa seutuun; sumu, joka esti hänen katsettansa, alkoi hajota, veri lakkasi suhisemasta hänen korvissansa, ja hän saattoi taasen kuulla ja nähdä.
Rikki tallatut lehdet, vasta katkaistut pienet oksat, hevosen kavioitten jäljet ruohostossa ja hiekassa osoittivat aivan selvään, että pakenevat olivat ratsastaneet tämän paikan kautta, jossa hän nyt oli. Äkkiä kuului kaukana kuohuvan vesiputouksen kohina hänen korviinsa. Hetkinen vielä, ja pakenevat ehtisivät ennen häntä sillalle, joka johti kuohuvan metsävirran leveän ja syvän uurroksen yli; yhdistynein voimin voisivat he sitten hajoittaa sillan. Sitten olisi takaa-ajo hyödytöntä, sillä sen ajan kuluessa, mikä menisi kaalauspaikkaa etsiessä, ehtisi don Estevan noille äärettömille tasangoille, jotka ulottuvat aina Tubaciin asti.
Fabian kannusti sen vuoksi uudelleen hevostansa ja ratsasti pitkin polkua, jonka mutkat vielä peittivät pakenevan vihollisen. Jo alkoi metsävirran kohina kuulua yli hevosen kavioiden kopinan. Pian kuului myöskin ihmisääntä, vielä hetkinen ja hän olisi niiden vihollisten joukossa, jotka hän mihin hintaan tahansa tahtoi saavuttaa.
Suurista puunrungoista tehty silta yhdisti tällä paikalla molemmat jyrkät äyräät, joiden välillä metsävirta kohisi. Näiden suurien runkojen molemmat päät, jotka olivat niin leveitä, että hevonen voi niillä kulkea, olivat ilman mitään kiinnitystä paljaalla kalliolla; muutamat väkevät miehet voivat siis hajoittaa sillan ja tehdä ylipääsyn mahdottomaksi tällä paikalla. Kun Fabian oli sillalle pääsemäisillään, veti neljä ratsastajansa kehoittamaa hevosta kaikin voimin näitä pölkkyjä, jotka lassoilla olivat kiinnitetyt satuloihin. Pölkyt alkoivat vihdoinkin liikkua, erosivat toisistaan ja putosivat virtaan, niin että vesi roiskahti korkealle ilmaan.
Fabian huudahti raivoissaan. Eräs miehistä kääntyi tämän huudon kuullessaan; se oli don Estevan. Pilkallisena katseli hän Fabiania, joka rikkirevityin vaattein, kasvot verissä raivoisasti kannusti hevostaan hyppäämään yli putouksen. Kuilun reunalle päästyään, pysähtyi kuitenkin hevonen ja astui peljästyneenä takaperin.
— Ampukaa hänet! huusi don Estevan, ampukaa, tai tuo mieletön tekee tyhjäksi kaikki aikeemme. Ampukaa, sanon!
Kolme pyssyä jo ojennettiin Fabiania kohti, kun hänen takaansa kuului jyrisevä ääni. Tällä hetkellä tulivat kanadalainen ja José metsästä. He saapuivat siis kylliksi ajoissa pelastamaan Fabiania.