Kun muulit vaunuineen olivat lepopaikalle saapuneet, syntyi vähän hämminkiä. Kauvan ei tämä kestänyt. Pian olivat kaikki vaunut puretut, muulit riisutut valjaista, hevoset satuloista. Sitten kiinnitettiin vaunut rautavitjolla toisiinsa, satulat koottiin yhteen ja riittivät yhdessä irti revittyjen pensaiden kanssa peittämään pyörien väliset aukot; sitten syntyi nopeasti vankka varustus.
Leirissä sidottiin eläimet vaunuihin kiinni, keittoastiat laskettiin risukimppujen viereen, joita oli tuotu mukana. Pantiin kuntoon kenttäpaja, ja pian oli koko siirtokunta täydessä toimessa. Alasimella kajahtelivat vasaran iskut, tehtiin pyörien vanteita ja hevosen kenkiä.
Yksinäinen, rikkaasti puettu ratsastaja, jonka pukua pöly ja auringon säteet olivat pahoin pidelleet, istui rautiollaan, tähystellen kaikille suunnille. Se oli Armadan herttua eli don Antonio Mediana, joukon johtaja. Kolme hänen seuralaistaan kiinnitti juuri hänen telttansa harjalle lippua, jossa oli kuusi kultaista tähteä taivaansinisellä pohjalla ja lause: "Minä valvon". Sitten astui johtaja syvissä mietteissään telttaan.
Oikealla leiristä, itäänpäin, mutta kaukana kukkuloiden takana oli keskellä hiekkamerta tiheä, gummipuita ja rautatammia kasvava viita. Toinen ratsastajajoukko oli pysähtynyt tämän viidakon katveesen. Täällä ei näkynyt vaunuja, ei kuormahevosia, ei varustuksia. Tämä joukko näyttikin olevan kahta vertaa lukuisampi edellistä. Muutamat ratsastajat olivat melkein alastomia, toisilla oli nahkaisia vaatteita, päässä oli heillä kotkan höyheniset, liehuvat töyhdöt; heidän vaskenkarvaisista kasvoistaan, kirjaviksi maalatuista ruumiistaan, hevosien omituisista, raaoista koristeista voi heidät heti tuntea sotapolulla olevaksi intiaaniheimoksi.
Kymmenen noista erämaiden pojista, epäilemättä päälliköt, istui vakavina tulen ympärillä, joka savusi enemmän kuin paloi, ja pitkä piippu, jolla kaikissa heidän neuvotteluissaan on tärkeä sija, kulki miehestä mieheen. Jokaisen päällikön vieressä olivat hänen aseensa, nimittäin höyhenreunuksinen nahkakilpi, pitkä keihäs, tomahavki eli sotatappara ja puukko. Jonkun matkan päässä seisoi viisi soturia, kukin pidellen kahta hevosta. Eläimillä oli kummalliset, parkitsemattomalla nahalla peitetyt satulat, lautaset olivat ketun nahoilla koristetut. Ne olivat päällikköjen hevoset, joita soturit vaivoin suupielistä hillitsivät.
Samalla kun eräs päällikkö ojensi piippunsa toiselle, osoitti hän sormellaan erästä kohtaa taivaan rannalla. Europalaisen silmä olisi huomannut ainoastaan pienen, harmaan pilven hattaran, mutta intiaanin silmä huomasi siellä savupatsaan, joka kohosi valkoisten leiristä.
Tällä hetkellä toi intiaanien lähetti varmaankin hyvin tärkeän sanoman, sillä kaikki ratsastajat keräytyivät hänen ympärillensä.
Nyt keksi kotkan silmä intiaanien lepopaikan ja valkoisten leirin välillä yksinäisen ratsastajan, erillään molemmista puolueista. Hänellä oli harmaa hevonen; nyt pysähtyi hän, ja hänen hevosensa näytti kaula kurotettuna, sieramet levällään, samoin kuin hän itsekin, etsivän vielä näkymättömiä jälkiä. Ratsastajalla oli valkoisten puku, ja hänen hipiänsä, vaikka suuresti ahavoitunut, samoin kuin tuuhea, musta partakin selvästi osoittivat, että hän oli valkeaihoinen.
Äkkiä lähti kulkija — se oli Cuchillo — taasen ratsastamaan ja nousi eräälle kukkulalle. Siinä hänen katseensa näytti levottomasti tarkastelevan kahta eri esinettä, seikkailijain leiristä tulevaa savupatsasta ja intiaanien leiriä.
Mutta intiaanitkin huomasivat hänet, sillä äkkiä kajahti kova ulvonta, joka tuntui lähtevän sadan pantterin kurkusta, ja tästä pelästyneenä katosi ilman kuningas tummana pilkkuna avaruuteen.