Kun rosvo huomasi intiaanien ajavan itseänsä takaa ikäänkuin hirveä tavoittelevat nälkäiset sudet, pakeni hän valtoimin ohjaksin savupatsasta kohti.
Vielä näkyi eräällä kohdalla taivaan rannalla yhtä kaukana valkoisten ja intiaanien leiristä, kevyen usvan peittämä joukko. Tämä usva leijaili joen yllä, jonka rannat olivat puiden varjostamat ja jonka keskellä oli pieni saari, runsaan kasvullisuutensa vuoksi huomiota herättävä. Tällä saarella majaili viimeksimainittu joukko, mutta oliko heitä kolme, neljä, vai viisi henkilöä, ei voinut usvassa erottaa. Neljää enempää ei heitä kuitenkaan näyttänyt olevan.
Nyt kuvailtu erämaan osa päättyi tähän jokeen. Se juoksi idästä länteen, jakaantui tunnin matkalla saaresta länttä kohti ja muodosti suuren suomaan, jota rajoitti vuorenharjanne; mutta tiheä sumu peitti sen kukkulat, ja ainoastaan Jumalan silmä olisi voinut tunkea tämän sumuverhon läpi, joka kajasti yhä sinertävämmissä väreissä, kuta alemmaksi aurinko vaipui.
Tässä suomaassa, jonka pinta-ala oli yli neljännespenikulman, oli kultalaakso. Täällä nuo eri ihmisjoukot, eri pyrintöjen johtamina, kohtaisivat toisensa, ikäänkuin vastakkaisien tuulien liikkeelle panemat aallot.
Pedro Diazin miettimän sukkelan liikkeen avulla olivat kullanetsijät, jotka nyt olivat saapuneet kultalaakson läheisyyteen, voineet intiaaneilta salata sen suunnan, jota he viime päivinä olivat kulkeneet. Mutta ajatus, että hänen täytyi jakaa saalis kuudenkymmenen toverin kanssa, ei tuntunut mieluisalta Cuchillo-rosvolle; heidän lukuansa täytyi vähentää, ja siksi erosikin hän joukosta, teeskennellen menevänsä tarkastusretkelle. Luottaen hevosensa nopeuteen ja hyvin tuntien nämä erämaat, tahtoi hän johtaa intiaanit toveriensa jäljille. Tätä ei luonnollisesti leirissä aavistettu, sillä viisaasti oli Cuchillo peittänyt konnamaisen aikomuksensa; niin, olipa leirissä vielä siltä varalta, että häntä jokunen vaurio kohtaisi, sytytetty tulikin, jonka savu opastaisi häntä.
Lähetti oli, niinkuin kerroimme, saapunut tärkein tiedoin intiaanien leiriin. Hän oli tunkeutunut aina joen rannalle asti ja siellä puiden varjossa havainnut kolme valkoista vihollista saarella.
Nämä kolme miestä eivät hänen kertomuksensa mukaisesti voineet olla muita kuin kanadalainen, José ja Fabian, jotka yhdessä olivat lähteneet tälle vaaralliselle matkalle. Nämä kolme ne olivatkin, jotka mielihyvällä taas tapaamme yhdessä.
Fabianin putous oli onneksi tuottanut kuoleman ainoastaan hänen hevoselleen; ratsastaja oli ikäänkuin ihmeen kautta välttänyt kohtalon, mikä häntä vesiputouksessa odotti.
Ystävät olivat uudelleen ryhtyneet takaa-ajoon, jonka Fabianin putoaminen oli keskeyttänyt; mutta kun heidän täytyi jalkaisin kulkea sama matka, jonka toiset kulkivat hevosilla, ehtivät he Tubaciin vasta samana päivänä, jolloin retkikunta lähti liikkeelle; he olivat siis Fabianin putoamisen kautta menettäneet yhden päivän.
Tästä alkaen oli heidän helpompi seurata seikkailijoita, joiden matkaa viivästyttivät raskaat kuormavaunut; kymmenen päivän matka oli saattanut nuo kolme pelotonta toveria samalle seudulle, jossa retkeilijät olivat. Näin suuren seurueen ympäröimänä oli Don Antonio saalis, jota ei hevin voinut anastaa.