Kun intiaanien lähetti oli kertomuksensa päättänyt, tuumivat päälliköt mitä olisi tehtävä. Mielipiteet olivat eroavia. Nuorimmat päälliköt arvelivat, että olisi heti mentävä Gilajoelle, toiset sitä vastustivat. Näin erilaisia mielipiteitä esiteltäissä kajahti äkkiä intiaanein huuto Cuchillon ilmestyessä; apahien päälliköt jättivät neuvottelunsa toistaiseksi. Kun Cuchilloa takaa-ajaneet saapuivat, ilmoittaen löytäneensä valkoisten jäljet ja saaneensa tiedon heidän leiristään, jatkettiin neuvottelua. Eräs Mustalintu niminen päällikkö, roteva, muita tummemman ihoinen mies lausui:
— Olen sanonut, etteivät pohjoisesta tulevat miehet kuulu etelästä tuleviin. Olen aina nähnyt pohjan ja etelän riidassa, samoin kuin näiltä suunnilta puhaltavat tuulet. Lähettäkäämme airut saarella olevain kolmen soturin luo, jotta he yhtyisivät meihin taistelemaan niitä soturia vastaan, joilla on vaunuja, ja intiaani iloitsee, kun valkoiset tappavat valkoisia.
Tätä liittoa, jota äly ja ihmistuntemus puolustivat, ei kannatettu. Mustanlinnun täytyi myöntyä, kun ei kukaan päällikkö häntä kannattanut, ja päätettiin, että suurin osa joukosta lähtisi leiriä vastaan ja pienempi osasto saarelle.
Neljänneksen kuluttua lähti satakunta sotilasta leiriä kohti ja kaksikymmentä saarelle, palaen halusta saada vuodattaa siellä olevan kolmen miehen veren.
10.
HYÖKKÄYS KULLANETSIJÄIN LEIRIIN.
Jättäkäämme hetkeksi Fabian ja hänen molemmat toverinsa saarelle, johon he olivat turvautuneet, ja kääntäkäämme huomiomme retkeilijöihin ja heidän päällikköönsä.
Vaikka he tähänastisella matkallaan olivat jo menettäneet neljäkymmentä miestä, olivat he vieläkin kyllin voimakkaita vastustamaan intiaaneja. Heidän innostuksensa ei kuitenkaan enää ollut niin suuri kuin silloin, kun he kanuunain jyristessä ja asukkaiden innokkaasti hurratessa lähtivät Tubac-linnoituksesta.
Don Estevan ei laiminlyönyt mitään varovaisuuskeinoja. Hän oli harjoitellut seikkailijansa ja pakottanut heidät tottelevaisuuteen; ostamansa vaunut kelpasivat kuljetukseksi ja varustukseksi.
Hänen otsallaan oli kuitenkin tyytymättömyyden varjo, sillä hänen sydämessään oli uudestaan auennut ainoastaan osaksi parantunut haava. Vaikka hän itse oli koettanut poistaa veljensäpojan tieltänsä, ilmestyi kuitenkin nyt hänen sukunsa ylpeys hänen tiellensä. Heti kun hän luuli veljensäpojan kuolleeksi, alkoi hän syvästi sääliä nuorukaista, joka, ollen tulinen ja rohkea, olisi voinut auttaa häntä hänen aikeittensa toteuttamisessa. Sillä hetkellä, jolloin viimeinen Medianan sukuinen oli hänen silmiensä edessä kadonnut, valitti hän onnetonta loppua, joka oli hänen nimensä perillistä kohdannut.