Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa huoli, joka hänen mielensä täytti. Cuchillon viipyminen oli myöskin levottomuuden aiheena. Tämä oli päässyt hyvän matkaa takaa-ajavien intiaanien edelle. Niinkauvan kuin hän oli loitolla don Antonion leiristä, antoi hän hevosensa juosta nopeasti, mutta nähtyänsä toveriensa varustuksen ratsasti hän hitaammin, jottei hänen takaa-ajajiensa rohkeus vaipuisi. Hän oli vielä niin kaukana leiristä, etteivät siellä olevat vartiat voineet häntä nähdä, kun hän näki intiaanien pysähtyvän; he olivat nähneet leiristä nousevan savun. Nyt pysähtyi hänkin. Hän alkoi vasta viimeisellä hetkellä ilmaista tovereillensa heitä uhkaavan vaaran, ja hän tunsi tarpeeksi intiaanien tavat kylmäverisesti antautuessaan tähän leikkiin. Hän tiesi, etteivät villit milloinkaan uskalla hyökätä, elleivät ole vihollista voimakkaampia ja siitä päätti hän, että hänen takaa-ajajansa lopettaisivat ajonsa noutaaksensa toverinsa.
Eikä hän tässä erehtynytkään. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin punaihoiset palasivat lehtoonsa.
Viekkauteensa täysin tyytyväisenä laskeutui rosvo pienen kukkulan taakse, tarkasti kuunnellen. Hän aikoi jatkaa pakoansa heti kun hänen harjaantuneet aistimensa ilmaisivat vaaran lähenevän.
— Huomenna olisi meitä kuusikymmentä miestä näiden aarteitten jakajana, sanoi hän itsekseen, ellen olisi niin toiminut, ettei päivän koittaessa tuosta luvusta ole elävien joukossa enempää kuin puolet. Ja sitten minä, kun nuo punaiset ja valkoiset pedot teurastavat toisiansa…
Etäinen, pyssyn laukauksen kaltainen pamaus katkaisi Cuchillon yksinpuheen. Ääni tuntui tulevan pohjoisesta. Tällä suunnalla oli joki, jossa oli saari, johon Rosenholz ja hänen molemmat toverinsa olivat asettuneet.
— Sepä kummallista, että sellainen ääni tulee siltä taholta, sanoi Cuchillo itsekseen, tähystellen pohjoiseen; valkoisten leiri on idässä, punaisten lännessä tästä.
Uusi laukaus kuului nyt, hetken kuluttua kolmas ja sitä seurasi vilkas kiväärin tuli. Hetkeksi tunsi hän rohkeutensa katoavan; hän luuli jo, että uusi lukuisa joukko valkoisia aikoi anastaa hänen saaliinsa. Sitten rupesi hän pelkäämään, että don Antonio oli valinnut muutamia miehiä omasta joukostaan ja lähettänyt ne ottamaan kultalaakson haltuunsa, mutta lähemmin miettien huomasi hän, kuinka aiheeton hänen pelkonsa oli. Valkoisten joukko olisi edetessään jättänyt jälkiä, eikä hän kaksipäiväisen retkeilynsä aikana, ollut nähnyt sellaisia; ei myöskään ollut luultavaa, että don Antonio olisi uskaltanut heikontaa joukkoansa jakamalla sen. Cuchillo rohkasi itsensä uudelleen, ja rupesi vihdoin arvelemaan, että laukaukset olivat kotoisin amerikalaisilta metsästäjiltä, jotka matkallaan Meksikon rajalle olivat kohdanneet intiaaniparven.
Leiriinkin oli tämä kiväärin tuli kuulunut. Nyt oli ilta. Punaiset pilvet osoittivat vielä auringon tulista matkaa taivaalla. Maa alkoi jäähtyä illan viileydessä, ja vaalea kuun puolisko loisti taivaalla. Kuunvalossa tarjosi leiri viehättävän näyn. Muutamat sytytetyt nuotiot loivat punertavan valon. Hyökkäyksen sattuessa voi tätä valoa enentää risukimppuja sytyttämällä. Seikkailijat joko parvittain lepäsivät kentällä tai olivat illallisen valmistuspuuhissa, hevosten ja vetojuhtien luona, jotka söivät maissiannoksiansa pellavasäkeistä. Huolettomuus, joka kuunvalossakin kajasti näiden tummapintaisten miesten kasvoilta, osoitti, että he kokonaan luottivat päällikkönsä valppauteen. Varustuksen ulkopuolella hopeoitsivat kuun säteet kentän, jolle kaktuskasvit loivat pitkiä varjoja.
Aivan varustuksen ääressä seisoi kaksi miestä, jutellen keskenään.
— Kas, sanoi toinen, vanha paimen, viitaten lähellä oleviin muuleihin, eläimet lakkaavat syömästä ja kuuntelevat. Katso Pedro Diazin jaloa sotaratsua. Se ojentaa kaulaansa, ikäänkuin aavistaisi vaaran.