Eräs vartiaksi asetettu mies kävi ohitse.
— Ettekö ole kuullut tai nähnyt mitään? kysyi häneltä toinen juttelijoista.
— En ole mitään nähnyt, vastasi vartia. Luulin vain kuulleeni hevosen hirnuvan noissa laaksoissa, jotka tuolla näette, mutta olen varmaan erehtynyt. Minua kummastuttaa kuitenkin, etteivät Cuchillo ja se gambusino, jonka don Estevan lähetti häntä etsimään, vielä ole palanneet.
Tämän sanottuaan alkoi mies astua edestakaisin, ja vanha paimen istui Barajan kanssa samalle paikalle, jossa ennen olivat olleet.
— Ei ole hyvä, sanoi paimen, että don Estevan, joka muuten on ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin Tubacista alkaen, on koko iltapäivän antanut tuon nuotion savuta. Se merkki näkyy kirkkaalla ilmalla kauvaksi.
— Samaa minäkin ajattelin, sanoi Baraja, mutta tiedättehän, että Cuchillolla täytyy olla johtoa, osataksensa takaisin. Inhimillisyys ja oma etumme sen vaativat.
— Inhimillisyys? lausui vanha paimen. Jumala suokoon Cuchillon ansaitsevan että sitä hänelle osoitetaan. Näin meidän kesken saatan teille sanoa, että vähän epäilen tuota Cuchilloa ja luulen hänet sellaiseksi oppaaksi, joka vie vain kadotukseen. Ettekö ole kuullut huhua, joka on syntynyt retkikunnan jäsenien kesken?
— Mitä? kysyi Baraja.
— Että tämä retki ei ole satunnaista laatua, niinkuin edelliset, vaan että don Estevan tietää äärettömän rikkaan kultasuonen näissä erämaissa.
— Sen kyllä tiedän, mutta hän ei tunne, missä se on, ja minulla on syytä luulla, että Cuchillo tietää siitä paljon enemmän, ja että hänen kuolemansa olisi korvaamaton vahinko meille.