— Sitä epäilen, vastasi vanha paimen, päätänsä pudistaen; Cuchillon kasvot ovat sellaiset, joitten suhteen tottunut silmä ei erehdy. Muuten kyllä toivon, että olisin erehtynyt.
— Te katselette kaikkia synkältä puolen.
— Siltä se teistä näyttänee, vastasi vanha paimen, mutta sisällinen ääni sanoo minulle, että tämä ilta on ratkaiseva minulle ja meille kaikille. Eläimet lakkaavat taasen syömästä, kuunnellaksensa. Mutta mitä tehdä? Jos suvaitsette, kääriydyn viittaani ja laskeudun levähtämään.
Vanha paimen tekikin, niinkuin oli sanonut, peljästymättä uhkaavista enteistä, joita hevoset osoittivat. Baraja koetti tehdä samoin, mutta keskustelu vanhan paimenen kanssa oli jännittänyt hänen mielikuvituksensa, eikä hän voinut nukkua. Vasta vähitellen tyynnytti hänet leirin hiljaisuus, kun kaikki seurasivat vanhan paimenen esimerkkiä. Barajakin oli nukkumaisillansa, kun kaukaisten laukausten ääni ehti hänen korvaansa; ennenkin oli sellaisia leiriin kuulunut. Heti kosketti hän kädellään vieressään nukkuvaa.
— Siellä ammutaan vielä, sanoi hän.
Paimen kuunteli.
— Aivan oikein. Mutta jos siellä on Cuchillo ystävämme indiaanien pyssyjen maalitauluna, niin tyyntykää, hyvä Baraja, ja nukkukaa rauhassa. Nukkukaa, sillä arolla on nukkumisen aika usein lyhyt, vaikka joka päivä voikin päättyä siihen että nukkuu ijäksi.
Sitten laskeutui vanha paimen uudelleen levolle, mutta vetojuhtien hirnuminen sai hänet nostamaan taasen päätänsä.
Tällä hetkellä kuului aavikolta etäisen huudon seuraamana hirnuntaa ja ratsastaja nelisti eteenpäin täyttä vauhtia.
— Se on Cuchillo, huudahti paimen, ratsastajan nähdessään. Älköön hänen tulonsa olko onnettomuuden enteenä meille!