Rosvo se olikin, joka tuli täyttä vauhtia huutaen: Aseihin, aseihin! intiaanit ovat täällä! Hän ratsasti varustukseen, kun vartiat olivat irroittaneet kahden vaunun väliset kahleet.
Tämä kamala huuto herätti kaikki nukkuvat ja sai heidät jalolleen. Hirveä sekasorto vallitsi jonkun hetken näitten rohkeitten miesten keskuudessa, joista useat olivat ennen taistelleet noiden kauhistavain vihollisten kanssa; sitten riensivät kaikki kiväärien säilytyspaikalle ja varustautuivat nopeasti.
Hevoset ja muulitkin oli samallainen kauhu vallannut, niinkuin vanha paimen jo oli huomauttanutkin. Kun ne haistoivat intiaanit, tempoivat ne nuoriansa, ikäänkuin karhu tai tiikeri olisi lähestynyt; aron pojat tekivät niihin kauhistuttavan vaikutuksen.
Levottomuus hälveni kuitenkin pian ja jokainen riensi paikalle, minkä don Estevan jo ennakolta oli kullekin määrännyt. Se olikin aivan välttämätöntä, sillä vaara oli aivan lähellä ja uhkaava, ja voipi se, sen osoitti Cuchillon kiire, milloin tahansa ilmetä.
Pysähtymättä ja vastaamatta hänelle tehtyihin kysymyksiin riensi rosvo don Estevanin teltalle; tämä oli Diazin kanssa saapunut ulos ja näkyi odottavan häntä. Kun Cuchillo ehti sinne, menivät he telttaan kuulemaan hänen kertomustansa.
Tämä kertomus oli lyhyt ja tuntui molemmista kuulijoista epäiltävältä. He eivät kuitenkaan mitään sanoneet, loivat vain toisiinsa merkitseviä silmäyksiä, jotka osoittivat molempien ajattelevan samoin. Kun he vielä kuuntelivat Cuchillon kertomusta, saapui Oroche, eräs retkikunnan jäsen, joka Venadossa oli siihen liittynyt, ilmoittamaan, että intiaanien etujoukko oli lähellä leiriä. Tämä ilmoitus ei viivytyksiä suonut. Don Estevan ja Pedro Diaz riensivät teltasta, jonka Oroche heti hajoitti, ja ensin mainittu käski heti sytyttämään leirin eteen kasatut risukimput, jotta voisi nähdä hyökkäävät viholliset.
Tämä käsky täytettiin heti, ja pian leimusi tulen valo, melkein yhtä kirkas kuin päivän; koko leiri näytti olevan tulessa. Tässä valossa nähtiin intiaaniratsastajain rientävän yli kentän. Heihin kohdistuivat seikkailijain katseet; pyssy kädessä oli jokainen paikoillaan; hevoset seisoivat satuloituina, jotta heti olisivat käytettävinä, jos tarvitsisi hyökätä ulos. Tuskastuttava hiljaisuus vallitsi leirissä. Hiljaista oli arollakin. Kuu ei enää valaissut intiaaniratsastajia, ne olivat taasen kadonneet.
Tässä kamalassa hiljaisuudessa, joka seurasi äskeistä melua, seisoivat nuo molemmat miehet, joiden keskustelua äsken kuuntelimme, taasen toistensa rinnalla.
— Luottakaa siihen, sanoi vanha paimen Barajalle, että pian kuulemme noiden punaisten pirujen kiljumisen.
Tällä hetkellä kuuluikin huuto, paimenen ennustus toteutui heti.